Kaikki tuntuu vahvalta. Miehen kanssa on mahtavan hyvä olla. Päivät ovat kylläiset naurusta, yllätyksistä, mietteliäistä hetkistä ja lämmittävistä keskusteluista. Hyviä ihmisiä, kulttuuria, luontoa, liikuntaa. Ja sitten toisina hetkinä ajaudun hallitsemattomaan paniikin tunteseen: en osaa oikeastaan mitään, en selviä mun duunista, en voi edes aloittaa, en uskalla tarjota kykyjäni minnekään. Maailman verkossa on mun kokoinen silmäpako. Sitten taas työskentelen rauhassa, keskittyneesti, melkein järjestelmällisesti. Ja taas se iskee. Joskus keskellä yötä, toisinaan iltapäivän tunteina kun virka-aika viruu ohi enkä ehdi keksimään ja hoitamaan kaikkea täydelliseksi.
On vaikeaa luopua paniikin tunteesta. Hetkittäin se onnistuu, kun katsoo sanoo itselleen lujasti: se on vain yksi duuni, se on vain yksi tunti, se on vain yksi paperi. Paniikista luopuminen merkitsee myös, että se asia jota pelkäsi ja stressasi, ei olekaan valtaisan merkittävä ja ihmeitätekevä. Mutta silti, luopuisin tuosta kauhuväritteisestä megalomaniasta mieluummin kuin mistään.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment