Lauantaisiivouksen jälkeen

Kuulin tänään kiinnostavasta kirjaprojektista, johon etsitään toimittajaa, ja mun nimi oli mainittu. No, se menee multa todennäköisesti lopulta sivu suun oikeanlaisten meriittien puuttuessa, mutta aion koettaa. Aihe sopisi mun kuvitus- ja opetuskuvioihin ihan täydellisesti.

Toipuminen työuupumuksesta (kätevä sana, joskaan ei tarkka) on ollut yllättävän hidasta. Se on kestänyt niin kauan, että luulin jo, etten enää koskaan palaa entiselleni. No, en ehkä palaakaan, keho tekee nykyään nopean tenän jos yritän liikaa, mutta se on vain positiivista.

Olen tehnyt itselleni kovasti hyvää ottamalla viimeisen vuoden aikana vain pienehköjä tai helposti hahmotettavia ja liikaa päänvaivaa kaihtavia tehtäviä. Niillä avulla olen koonnut uudestaan itseluottamustani ja kädentaitojani. Ihan viime aikoina olen huomannut, että kun nyt olen pääsemässä kunnolla jaloilleni ja kädetkin toimivat, voisin vähitellen laajentaa vähän haastavampiin hommiin. Oikeastaan tää oivallus on tullut opetusduunin kautta. Kun kurssia tarjottiin, se tuntui liian vaativalta. Mutta ei se ole, ei sinne päinkään. Olen aiheesta niin innostunut, että saan opiskelijat helposti mukaan. Mitä en valmiiksi osaa ja tiedä, otan selvää. Luennoimaan joutuminen oli juuri semmoinen potku takalistoon jota tarvitsinkin havahtuakseni tietystä turtumuksesta. Opettaminen, näin pitkästä aikaa, tuntuu vapauttaneen voimavaroja.

Hm. Huomionarvoista sekin, että nykyään työt etsivät jo joskus minuakin, en vain minä niitä.

Lenssu sai huulet

Hautauduin toviksi peitteiden alle. Nyt kun palailen terveiden kirjoihin, saan ilokseni todeta, että typyt ovat täällä olleet aktiivisia, sanavamiita ja valinneet omintakeisia aiheita. Mykistyin, kun luin ilmakitaroinnista: en ole koskaan tohtinut edes kokeilla sellaista. Enhän minä osaa soittaa! Leenan Pimp My Ride -arviokin hiljensi. Jään aina ulkopuolelle tv-ohjelmista puhuttaessa. Se harmittaa toisinaan, enemmän kuin se, että missaan jotain itse ohjelmista. Hm, erinomaisia väitöstyön otsikoita ja aiheita on naiset kehittäneet.

Kurvissa taas on sairastettu parityönä. Vuoron perään on jommallakummalla ollut voimia keittää puuro tai mustaherukkajuoma. Oudot lukemistot, hourailu ja liian pienet piirit synnyttävät erikoisen mikroilmaston: pitkiä vaitioloja, jotka rikkoo jokin äkillinen, kiihkeä tuuma.

"Eiks oo lohdullista, että kuolleet eivät kärsi".
(Hiljaisuus.)

"Kasvihuonepupu."
"Häh?"
"No jossain käytetään pupuja lämmittämään kasvihuoneita talvisin."
"Eikö ne syö ne kasvikset?"

"Anteeks kun mä olin äsken ärsyttävä."
"Mm. Nyt voidaan harrastaa sovintoseksiä."
(Kumpikaan ei liikahda.)

Aamu-uinti

Aamulla oli pitkästä aikaa verkkoperformanssi: esitettiin vanha näytelmämme swim Uudessa Seelannissa. Pikkuinen teatteri oli loppuunmyyty, kokonaista 85 maksanutta katsojaa! Näinköhän tämän tyyppisellä verkkohäröilyllä voisi olla joskus jotain "kansantaloudellistakin" merkitystä? Nykyään saamme kaavittua juuri ja juuri sen verran esiintymispalkkioita kasaan, että voimme niillä kattaa domain- ja serverikulut, mutta mitään ei kyllä jää käteen.

Ennen performanssia mulla oli aika kova ramppikuume. Näyttelijää ei siis paljon helpota vaikka yleisö onkin hornan tuutissa ja itse saa pysytellä turvassa kotona.

kärryt kuntoon

Tämän hetkinen lempiohjelmani televiiiiziossa on ehdottomasti MTV:n Pimp My Ride jossa ryhmä äijiä virittää jenkki-teinien ruosteisista autonrämistä aivan uskomattomia ilmestyksiä vaihtelevasti tosi hienoine tai tosi mauttomine maalipintoineen ja megalomaanisine sisutuksineen, niin että yhden auton lattialle kiinnitetään kuusi tv-ruutua (joita pyörittämään tarvitaan kolme akkua) tai kaara varustetaan pirtelökoneella ja kuivausrummulla. Minuahan ei edes kiinnosta autot pätkääkään mutta tässä ohjelmassa on vaan jotain niin mukavaa kun ne autojen virittäjätyypit on niin sympaattisia hahmoja ja ne teinit kirkuu niin riemuissaan kun ne näkee uudistetun biilinsä. Niiden onni jotenkin vaan on sellaista että se tarttuu.

Otsikko on tärkein

Viimeksi kun käytiin Heidin kanssa suosikki shoppailukohteessamme Akateemisessa kirjakaupassa, katseltiin teoksien nimiä ja toivottiin ettei tule kiusausta antaa samaa nimeä väitöskirjan otsikoksi. Parempaa toivottavasti syntyy kuin: A Series Of Unfortunate Events. Ja toivottavasti sitä ei päädy Hitlerinkään linjoille, joka alun perin halusi nimetä Taisteluni-teoksensa Four and a Half Years of Struggle against Lies, Stupidity and Cowardice.

Ja hyllystäni löytyy jo ennestään Sadan vuoden yksinäisyys, joten ripeämpi on oltava.

Anyone can play guitar, nänäänänääänäää

Joskus pelattiin helvetin hauskaa peliä, jossa sai pisteitä, jos oli tosiaankin ainoa joka ei ollut tehnyt, omistanut jne. jotakin tiettyä juttua, tyyliin "väitän olevani seurueessa ainoa, jolla ei ole ollut paritonta määrää sukupuolitauteja". Tämäkin tuli mieleen eilen illalla kotiutuneen Internet-yhteyden siivittämänä, minkäpä muun. Anyhow, väitänpähän olevani ainoa, jolla on koneen ääressä, tiukkaa tiedetekstiä miettiessä tapana soittaa istualteen ilmakitaraa. Tästähän voi tietysti vetää useammankin johtopäätöksen, mutta jääköön tähän: On kyllä paskapuhetta, että Florida-vetoinen työyhteisö voisi koskaan olla niin salliva & runsaslukuinen, että ilmakitarointi kävisi päinsä julkisesti, semminkin kun akti tapahtuu istualtaan.
Huikaisevan jännittävää sen sijaan on se, että vaikka en konsanaan ole saanut järjellistä säveltä esiin mistään soittimesta, ilmakitara asettuu luontevasti vasenkätiseksi. Mistä riivatusta kädet tietävät, mitenpäin kitaraa olisi soitettava?

Aspire tulee

Hah! On taas aika monta päivää siitä kun olen päivittänyt. Viime torstain merkintäkin, jossa lyhyesti, mutta niin intensiivisesti summasin päivän mielentilan, tuli julki ihan vahingossa. Olin jo päättänyt olla julkaisemasta, kun ei ollutkaan sanottavaa, mutta unohtanut tekstin makaamaan luonnoksena. Se on niin nerokasta - että myös kaikki draftit menevät julkaisuun, kun joku päivittää. Olen kai ennenkin ihastellut tätä bloggerin ominaisuutta.

Iloinen perhetapahtuma tiedossa: jo tänä iltan kannan kynnyksen yli uuden kannettavan. Oikean marginaalin tilaistoihin ei tule muutosta, pysyn PC:ssa. Uusi on kohtuuhintainen, kiintolevytilaa 2 kertaa enemmän kuin nykyisessäni, muistia nelinkertaisesti, CD- ja POLTTAVA DVD -ASEMA löytyy, toisin kuin nykyisestä sinänsä symppiksestä 6 vuotta vanhasta LifeBookista. Muutaman kymmenen megan kuvien pyörittely näillä asikkalan rattailla on ollut aika vitsikästä puuhaa. Samoin ohjelmien asentaminen ja varmuuskopioiden tekeminen.

Sitten olenkin rutiköyhä. Onneksi sain tänään työtarjouksen, kirja-aineiston suunnittelu ja toteutus lukiolaisten verkkokurssiksi. Duuni on vähän laaja, enkä rakasta verkkosivujen tekemistä enemmän kuin itseäni, mutta ehkä otan sen kun siitä kuitenkin maksetaan paremmin kuin kuvituksista. Tulisipahan tutustuttua uuteen perheenjäseneen perusteellisesti.

My Buttons_

Ole hyvä ja buttonoi meidät (jos huvittaa).

Entinen lapsi

Epäsuorasti liittyen kulttuuriministerin aikaansaamaan nettisensuuridebattiin muistelen seuraavassa omaa lapsuuttani:

Pentuina kun mentiin Kannelmäen Ekamarkettiin ostamaan Halvan maukasta lakritsaa, ei ollut mahdollista kiertää ensimmäiseksi sijoitettua lehtihyllyä jossa kodinsisustus- ja sarjakuvalehtien vieressä oli myös runsaasti niitä nkts. miestenlehtiä. Siellä oli kaikki Jallut ja Kallet ja muut sellaiset joissa ellit pousailee lollot törröllään ja haarukset levällään. Samoja lehtiä oli myös levitelty sen kioskin ikkunaan josta haettiin viiden pennin irtokarkkimme, mutta meitä kyllä kiinnosti enemmän ne karkit. Kerran löytyi iso kasa samoja lehtiä leviteltynä ympäri leikkipuistoa ja niitä siinä sitten ihmeteltiin pienen hetken verran mutta ei ne kovin kauan jaksaneet kiinnostaa. Jatkettiin leikkejämme.

Eipä siis tutustuttu eteen osuvaan pornomateriaaliin lapsina. Ei yhtään kiinnostanut! Vielä varhais-teini-iässäkin kun piti tsekata onko Suosikissa Duran Duranin kuvia, niin samassa lehtihyllyssä olevat pornolehdet ja niitä lehteilevät hyypät suorastaan ärsytti.


Mietin missä määrin netissä surffaava lapsi on tavoitehakuinen? Jos se on etsimässä Pikatsun kuvaa tai jotain muuta kivaa niin tuskinpa se jää pyörimään pornosivuille. Vai? Ja sitten kun se on siinä iässä että seksijutut alkaa kiinnostaa, niin se osaa myös kiertää sensuurit ja kaivaa haluamansa asiat esiin jollain konstilla.

musiikki on lääkettä

Mikä menevä perjantai-ilta: surffaan netissä ja kuuntelen NiceToDance-Feelgood-musaa. Tänään pikku ahdistuksen poistaa Miriam Makeban PataPata – mikä nainen mikä biisi! Tuskin muistan että tää musa on ollut jossain aurinkoisessa aamiasmuromainoksessa jossa on ärsyttävän terveen näköisiä valkoisia malleja.

Jostain käsittämättömästä syystä tuolla 90-luvun puolella parasta nostatusta minulle oli aina ABBA – auttoi vaivaan kuin vaivaan takuuvarmasti.

...
Olin käymässä Bolognassa kesällä 2001 taideproggiksen tiimoilta ja onnistuimme aivan vahingossa ajoittamaan muutaman päivän kaupungissa oleskelumme niin että näimme sekä Makeban ilmaiskonsertin, että Peter Greenawayn uskomattoman teksti/valo/kuva/ääni –teoksen (kuvassa), joka heijastettiin keskusaukion keskeltä neljän rakennuksen seinään.

Instant semma-angsti

God bless WLAN mutta miksi ylipäänsä tulen seminaariin käkkimään, jos käytän sen ajan blokkaamiseen? Idioottina istuin keskelle penkkiriviä joten muu yleisö sumputti minut niin, että pakeneminen kesken puheen on hankalaa. Puhuja lukee paperista, ei tyhmä mies mutta vitun poeettinen. Paperiin kirjoitettua kaunokielistä rankkaa teoriaa ja sivistyssanapuuroa on hankala kuunnella, en pysy kärryillä millään. Ukko voisi yhtä hyvin puhua serbokroatiaa. Nyt on pakko lopettaa ennen kuin toi ylitsepursuava henkevyys tarttuu mun tekstiin, kohta alkaa taas oma käsikirjoitusrysäys ja pitäisi olla vähemmän henkevä ja enemmän maanläheinen ja hauska.

Selkä jumittaa. Viime yönä en juurikaan saanut unta. Mutta tänään oli erinomainen päivä. Nyt mulla on hyvä ja varma olo ainakin yhdestä duunistani. Nyt, tänään. Saisipa se kestää.

Täydellisen-onnellinen-paniikissa

Kaikki tuntuu vahvalta. Miehen kanssa on mahtavan hyvä olla. Päivät ovat kylläiset naurusta, yllätyksistä, mietteliäistä hetkistä ja lämmittävistä keskusteluista. Hyviä ihmisiä, kulttuuria, luontoa, liikuntaa. Ja sitten toisina hetkinä ajaudun hallitsemattomaan paniikin tunteseen: en osaa oikeastaan mitään, en selviä mun duunista, en voi edes aloittaa, en uskalla tarjota kykyjäni minnekään. Maailman verkossa on mun kokoinen silmäpako. Sitten taas työskentelen rauhassa, keskittyneesti, melkein järjestelmällisesti. Ja taas se iskee. Joskus keskellä yötä, toisinaan iltapäivän tunteina kun virka-aika viruu ohi enkä ehdi keksimään ja hoitamaan kaikkea täydelliseksi.

On vaikeaa luopua paniikin tunteesta. Hetkittäin se onnistuu, kun katsoo sanoo itselleen lujasti: se on vain yksi duuni, se on vain yksi tunti, se on vain yksi paperi. Paniikista luopuminen merkitsee myös, että se asia jota pelkäsi ja stressasi, ei olekaan valtaisan merkittävä ja ihmeitätekevä. Mutta silti, luopuisin tuosta kauhuväritteisestä megalomaniasta mieluummin kuin mistään.

kissa ja kana

Usein menen nukkumaan haaveillen, että olisi joku ihminen siinä kainalossa. Viimeyönä kuitenkin havaitsin itseni toivomasta että olisipa oma kissa joka loikkaisi aina viereen nukkumaan.
Toisaalta kuitenkin
löytyi vihdoin täydellinen sulhasehdokas tälle kalkkunalle -- homokaasun kumikana olisi unelmieni heila; herkkä ja käytännöllinen. Mistä niitä saa?

Viikonlopun voimailut

Viikonloppu hipoi niin korkealla, että olin kalauttaa pääni täydellisyyteen.

Perjantaina oli tietysti ne hippalot, joista kaikki puhuvat. Saavuin ajoissa ja hyppäsin kyydistä silloin kun jengi lähti siirtymään Juttutupaan. Se on tarkkaa hommaa, se, että milloin oma fiilis on täyteläinen ja kannattaa lopettaa. Ajoitukseni meni nappiin.

Juttelin lukuisien uusien ja vanhojen tuttujen kanssa. Ja oli, oli kutkuttavaa, mukavaa, lempeää, hilpeää ja... no, syväluotaavaa ei ollut. Muuten monipuolista. Otin hyviä valokuvia, varsinkin yhden.

Kävin lauantana kahdessa erinomaisessa, laajassa näyttelyssä. Muu ry:n 18v-synttäripläjäys on kerta kaikkiaan hulvaton, paras näyttely missä olen aikoihin käynyt, ja olen sentään viime kuukausina ravannut niissä ahkeraan. Oopperaa laulava suomalainen Tarzan, paratiisi-aiheinen laulusikermä ja Freudin näköinen heppu joka hörppi lasipiipusta valkeaa nestettä ankkuroituneena kolhon vanerisen juustokimpaleen kylkeen, noin alkajaisiksi, saivat mun pallean koville. Iltapäivällä tapasin vanhoja ystäviä joiden mukana raahauduin vielä Rekulaa katsomaan, ja kas kummaa kun sekin jaksoi vielä kolahtaa. Monet työt olivat tuttuja, enää ne äkkiseltään raflaavimmat eivät vieneet kaikkia voimia.

Totesin ties kuinka monennen kerran, että taidenäyttelyissä kuluu paljon enemmän energiaa kuin kulutettu aika ja kävellyt metrit antaisivat olettaa. Läsnäolo, teosten vastaanottaminen, ymmärtäminen, uusien ajatusten ja yhdistelmien sulattelu vetävät lopulta niin uuvuksiin että tuntee osallistuneensa urheilusuoritukseen. Verensokeri on maissa ja kallossa humisee. Pidemmän päälle taide pitää mielen skarppina, mutta ainakaan mun ei kannata mennä näyttelyyn saadakseni välitöntä virkistystä.

Sunnuntaina kävin tutkailemassa Ulla Jokisalon hienoja neulaisia kuvia Hippolytessa, sekä AV-arkin View05 -mediataiteen festaria Forum Boxissa. Oma läsnäolon asteeni vain ei ollut lauantain veroinen. Molemmista jäi kyllä mielen päälle jotain, joka ehkä ajan kanssa aukenee.

Tähän kulttuurisälään liittyi erottamattomasti virvoitusjuomia, tapaksia, pitkätukkainen pikkupoika ja hyviä aikuisia. Iltasella karautimme valkealla Ladalla Vantaan Kuusijärvelle porukalla saunomaan. Talvimyrsky, savusauna, avanto. Talvimyrsky, savusauna, avanto.

Ja syvä uni.

olin minäkin siellä

En tiedä onko blokkaajat seksihulluja vai vain pahasti läheisriippuvaisia mutta aikamoista menoa riitti blogistanian kevätriehassa ja varsinkin jatkoilla: olin sängyssä ainakin eg:n, luksuksen, veeran, mitvitin, skitson, a-klinikka milan ja misun kanssa. Oli siellä myös tiramisujen groupie ja kobaian hangaround. Ekstrabonus veeralle siitä, että sillä on niin ihana mirri.

Nyt on olo omenainen.

Toverissa sattui poskilihaksiin kaiken hymyilyn ja naurun takia, kari se vasta on naistennaurattaja ja visukinttukin, huulta heitin ja suuta soitin myös ainakin jannen, outin, katja w:n, quudin ja oo|oo:n kaa.

Aamun blogisurffauksen perusteella em. polkkaajat ja muutkin paikalla olleet ovat kiltisti jaksaneet linkittää maitsemiinsa blogeihin. Ette tekään mehukattia siellä juoneet! min en jaksa linkittää yllämainittuihin nyt millään (vaikka minulla onkin intuitiivinen käyttöliittymä. yst. terv. hilparille). anteeksi. Kahtokaahan blogilistalta, siellä ne bileet on.

Pelon maantiede internetissä

Kyttäilijät, häiriköt ja ahdistelijat ovat taas riehuneet Tiramisun ja muidenkin kommenttipalstoilla. Seuraavassa en pistä tuntoja Tiramisujen suuhun vaan yritän hahmotella asiaa paljon yleisemmästä vinkkelistä. Silti nostan hattua triolle, joka ei ole ainakaan vielä poistanut kommenttiosastoaan vaikka joku siellä jo sitä ehdottelikin. Itse asiassa se ehdotus raivostutti minua tyylillään, että jos joku sinulle uhoaa niin sinun on mentävä pois. Logiikka lähentelee suorastaan samaa jolla kiihkomuslimit teloittavat naisen (uhrin) jos hänet raiskataan.

Raiskaus- ja tappouhkaukset ottaa moni tosissaan ja jo uhkailukin on väkivaltaa, ja raiskata voi myös virtuaalitilassa. Puhelinhuohottajat, kaduilla vaanijat ja virtuaalistalkkerit voivat aiheuttaa ihan aitoa pelkoa, joka joskus on myös täysin aiheellista, sillä osa näistä tyypeistä on aidosti todella vaarallisia ja sairaita.

Jos ajatellaan omaa virtuaalitilaa esim. omaksi kotisivuksi tai blogiksi, sen sosiaalisia laajentumia voisivat olla linkit muualle internetissä, ja kommunikaatiota lisäävät toiminnot kuten kommenttipalstat, vieraskirjat ja sähköpostiosoitteen julkaiseminen. Olemme tilanteessa jossa omia sivujaan suunnitteleva yksilö ei enää välttämättä ajattele mikä on teknisesti mahdollista vaan mitä ei kannata tehdä. Syitä tähän on monia erilaisia mutta yksi niistä on (sosiaalinen) pelko. Samalla tavalla kuin yksinäinen nainen ei uskalla kävellä yksin Kaisaniemenpuiston läpi keskiyöllä, joku ei uskalla laittaa kommenttipalstaa blogiinsa hyökkäysten pelossa. Anonymiteettiinkin netissä on monia syitä mutta onko yksi niistä pelko? Mitä hienoa ja kaunista tai elämää helpottavaa tulee rajanneeksi pois jos antaa pelolle vallan?

Kaupunkitilassa naiset pelkäävät miehiä ja miehet pelkäävät miehiä, miehet pelkäävät tulevansa hakatuksi nakkikioskilla ja naiset pelkäävät tulevansa raiskatuksi syrjäisillä kujilla. Yleistäen, jos pelko nyt on joissain tilanteissa toimintaan vaikuttava motiivi, öiset naiskulkijat välttelevät hiljaisia katuja ja miehet välttelevät väkijoukkoja. Internetin tilallisuus on erilaista mutta senkin yhteydessä voisi miettiä "väkijoukkoihin" hakeutumista tai niiden karttamista, tai keinoja ja syitä joita käytetään väkijoukkojen ja yksilöiden torjumiseen ja poistamiseen tilasta.

Kun joudutaan pisteeseen jossa kommenttipalstoilla keskustellaan kuka siellä saa kommentoida, on jo jotain mennyt pieleen, tai jollain vähän vippaa.

(kuhan saan väikkärin valmiiksi, voisi tähänkin yrittää paneutua ...)

Katso äiti, ilman linkkejä!

Paha ei ole kenkään ihminen,
vain toinen on tyhmempi toista.
Paha on vain Katti Mattinen,
Joka kakki kenkään Tattisen
— joka on Hyvin Hygieeninen
eikä tuhmempi tonttua toista,
jonka polla ei leikkaa, ei loista.

(Eeva-Liisa Manner)

Sisäilmoja pidellyt

Kaikkia asioita, joita tekee, tekee aluksi ensi kertaa.

Huonosti nukuttuja öitä, outoja kompastumisia. Eipä siitä sen enempää. Ylimalkainen salaperäisyys ei muistaakseni ole kiinnostavaa. Pahoittelen. Kerron kiinanruususta.

Kerroin kiinanruususta. Mummolle. Hän kommentoi kuulostaen siltä mikä onkin, menneen ajan hienostorouvalta: "Kiinanruusu - eikö se olekin hibiscus?" Ja totta tosiaan, otin juuri selvää, kiinanruusu on todellakin hibiscus. Nämä karkkikuningattaret ovat sen sukulaisia. Tuontapaisiahan näkyy puutarhoissa. No, ihmekös kukinnossa, joka kiinanruusulla tosin on monikerroksinen, olikin jotain ulkomaailmasta tuttua. Ja, kiitos kysymästä, minun Hibiscus rosa-chinensikseni voi hyvin. Vähän talvilomalla. Kasvupyrähti syksyllä kun sähkölämmitys oli pois Ghanan-matkan aikana, nyt vain sojottaa urheana patterin kuivissa virtauksissa. Se on pituutensa vuoksi ruvennut hieman nojailemaan erääseen amppelikukkaan. Kukinta-aika on vielä kaukana edessä.

Yks juttu vielä

Olin pitkään lykännyt kahvista luopumista siitäkin syystä, että eihän elämällä ole mitään merkitystä ilman kahvia. Että jättäisi pois paitsi itse juoman, myös ne hetket kun ei ole vielä maistanut sitä, on juuri viemässä kuuman maitokahvin huulilleen... mitä elämään jää jäljelle?

No, nyt olen ollut viikon ilman. Siinä näyttää olevan perää. Kahvi saattoi olla elämäni tarkoitus.

Tänään tarvitsisin juuri sitä lohtua, jota kahvi tuo.

Sedät jaksaa

Heti kun sain raahattua itseni aamukahville opiskelijakahvilaan joku känninen ex-nyrkkeilijä yritti pokata, ja ehdotteli jopa minusta lastensa äitiä. Hetkeä myöhemmin mies kertoili menettäneensä SM tittelinsä hakattuaan joltain nenäluun pään sisään nakkikioskilla. Arvatkaa annoinko puhelinnumeroni sille?

Joka tapauksessa äijä tyrkytti minulle yhden sormuksistaan, ja koska en jaksanut kauheasti kuluttaa energiaani kieltäytymiseen, otin sen vastaan. Viikon sisällä jo toinen sormus jonka olen saanut. Ei se kuitenkaan tuntunut kovin hyvältä kantaa kädessä, nyt sormus killuu muistitaulullani.

Lasiseinäisessä tupakkakopissa toinen velikulta kaavaili, että kun se koppi siitä kohta otetaan johonkin muuhun käyttöön, niin miksei sitä täyttäisi alastonmalleilla. Joo, "terve mies" (sanoisi yksi vanha kollega). puh-huh.

Kroppa puhuu

Kolmatta päivää täysin vailla kofeiinia. Tänään en ole enää kaivannut sitä lainkaan. Näinkö helppoa se olikin? Aamulla herättyäni jäin sänkyyn pitkäksi aikaa. Mikään ei pakottanut nousemaan, keittämään ensi kupposta joka karistaa takaraivolta ikävän puristavan tunteen. Ei ole enää mitään sellaista tunnetta. Vapaa.

Kävimme miehen ja parin ystävän kanssa Rastilassa avantouinnilla. Yhteissauna oli uskomattoman, ihanan, kostean tulinen. Uimahallien naistensaunoissa on aina niin kaino meininki. Vaikka olisi se kuumempi huone, niin naiset heittävät ehkä yhden ison kauhallisen kiukaalle mutta sitten tulee tauko. Vasta kun muut ovat poissa, uskallan laittaa tosi pätsin päälle. Olen huono saunoja, jos on vain lämmintä, happi loppuu, pakenen lauteilta. Mutta sitten kun on hirveä hööki, niin että pitää kumartua ja sulkea silmät, hengittää varovasti, iho kipristelee, sitten jaksan olla vaikka kuinka. En osaa selittää. Jotain tekemistä sillä on sen kanssa että se tuntuu kunnolla eikä vain hivuta.

Ja sitten kylmään, mustaan reikään.

Yli sadan asteen lämpötilaero pistää sydämen hakkaamaan. En tiedä, onko moinen varsinaisesti terveellistä pumpulle, mutta tuntuu taivaalliselta. Siinäkin, taas: että TUNTEE sen tekevän duunia rinnassa.

Viime viikolla menin pitkän flunssan jälkeen ekalle afrotanssitunnilla. Olisi tehnyt mieli jäädä himaan vällyjen väliin. Oli kohmeinen, arka olo. Tietenkin eka tanssi oli sotaisa dundumba (doundounba), jossa jouduin yhtäkkiä rajuun, kiihtyvään röykytykseen. Ensin sattui kurkkuun ja happi tahtoi loppua, mutta kun pääsin vauhtiin, aloin nauttia. Rytmi kiihtyi vain, ja äkkiä tajusin että olen purskahtamaisillani itkuun pelkästä hurjasta ilosta.

Mukavaa olla ruumis.

Lisää sitaatteja

Kaveri ei päässyt feministisen estetiikan luennolle joten lainasin muistiinpanoni. Paluupostissa tuli Kevätpaineita-palkinto hauskimmasta typosta. Palkinto irtoaa kyllä melkein joka vuosi.

Esim. : Burke: “~ ainahan katsojan mielestä naisen rinnat ovat kauniit, mutta esteettinen tarkastelu tarkoittaa, ettei kauneuden kokemukseen liity halua, vaan katse on pyyteetön. Silloin maisema kumpuilee silmää miellyttävällä tavalla.”
--> Mitä tekstien subjekti sulkee sisäänsä ja jättää kullinkin ulos?

Alentaako Leena skabaan?

Kivenheittäjien kylä

Meni monta päivää lukematta, kirjoittamatta blogeja. Kohtuus on vaikea hyve. Eräille. Ennen tätä taukoa lymysinkin bloggaajasuvun helmoissa päiväkausia kuin seurankipeä kakara.

Tänään olen taas istunut koneella, väsäämässä jonkun käyntikorttia. Siinä sivussa silmäillyt blogejakin.

Blogipiirissä on se ongelma, että täällä itsekukin tulee kirjoittaneeksi asioita, jotka eivät ihan varsinaisesti kuulu muille, ja lukeneeksi asioita, jotka eivät kuulu minulle. Ollaan anonyymeja, mutta sitten kuitenkin muodostetaan jonkinsorttinen yhteisö, jossa "tunnetaan" toinen toisemme. Täällä monet julistavat asioita, joita ei kerrota työpaikoilla eikä puhuta kavereille. Niistä voi provosoitua, ja välillä niin käykin, kunnes tajuaa, että tää on ton toisen juttu. Se voi ja saa tehdä huorin & väärin maailman tappiin saakka. Saa loukata puolisoaan tai halveksia puolta ihmiskuntaa. Kunhan ei kehittele joukkotuhoaseita.

Jos ja kun eivät julistajat itse osaa vetää omia rajojaan, niin minä yritän auttaa heitä olemalla lukematta. Yritän - draamassa on tiettyä imua. Sitten kun imu on imenyt perille asti, huomaa yleensä, että täällä onkin tylsää.

Asia muuttuu, tietysti, jos joku mies- tai nais- tai olentovihainen pääsee oikeasti vallankahvaan. Semmoinen voi saada aikaan laajempaa vahinkoa. Silloinkaan on turha mennä säätämään sen imheisen elämää (ellei se tee rikoksia) vaan ainoastaan sitä, millaisia säädöksiä hän on muille ehdottamassa.

Yksi lätinä muiden joukossa. En viitsi linkata minnekään. Pidän ihmisistä. Yksilöissä, no, on huomauttamisen varaa. Jos on varaa huomauttaa.

Edit: Allaoleva Leenan teksti on musta asiaa, eikä turhaan provosoitumista. Raiskausfantasioiden väärinkäsittäminen ja yleistäminen voipi sytyttää joidenkin typerysten kalloihin erittäin huonoja ideoita.

Paatos ja aatos

Ultra Bra laulaa Sankarittaressa: anna ymmärtää että voit minut alistaa.
Ja kaikki ovat kuulleet fraasin vie sie, mie vikisen. Harvempi tuntee fraasin loppuosan oo vievinäs väkisin. Tämä liittyy blogistanian raiskaus-fantasia debattiin, jossa jotkut väittävät että iso osa naisista haaveilee raiskatuksi tulemisesta. On vissi ero haaveilla siitä että tulisi oikeasti raiskatuksi verrattuna siihen että kumppani heittäytyy roolileikkiin luolamiehenä ja "ottaa vahvasti". Hyvässä seksuaalisesti toimivassa ja keskinäiseen luottamukseen perustuvassa parisuhteessa voidaan leikitellä sukupuolirooleilla ja valtasuhteilla, mutta se menee niin että tänään minä olen julma ja julkea ja otan sinut lupaa kysymättä, ja huomenna on sun vuoro tulla ja puristaa ja minä teeskentelen vastustelevaa. Kukaan terve nainen ei oikeasti halua tulla raiskatuksi. Jos joku raukka siitä "haaveilee" kysymys on sairaasta ihmisestä, jota pitäisi auttaa sen sijaan että vetää tapauksesta yleistyksen jossa kaikki naiset haluavat tulla raiskatuksi.

Voi helkkari sentään, ei pitäisi lukea misogyynien blokeja kun tulee vaan vihaiseksi.

ps. ei kannatta päätellä mitään naisen olemuksesta sen kiiman perusteella miten naiset (pornostarat) käyttäytyvät (käsikirjoitetuissa, ohjatuissa ja miehille suunnatuissa) pornoelokuvissa joissa miehet (pornostarat) heitä röykkyyttävät. Lue joku hyvä kirja (peräti vaikka naisen kirjoittama).

Kenen tekstiä?

Väittävät, että taiteilijalle, joihin kai kirjailijatkin nykyään lasketaan, kehittyy ns. oma käsiala. Sanokaapa kenen kahden eri kirjoittajan tekstinäytteet killuvat seuraavassa.
Kirjoittaja 1:
”Ja kuitenkin on jälkikristillinen ihminen eräässä suhteessa suunnattomasti antiikin ihmisestä edellä: hänellä on huono omatunto. Ihmiset eivät ole muuttuneet. He elävät aisteilleen, ajattelevat etuaan, rakastavat itseään, käyttävät väkivaltaa, petosta ja vääryyttä. Mutta he eivät enää tee tätä viattomasti ja hyvässä uskossa, eivät enää kevein sydämin ja vapain päin, vaan kalpeina, salaa ja pelokkaina. Heillä ei enää ole petoeläimen hyvää tuulta. Siinä kenties on kristinuskon ainoa tähänastinen tulos.”
Kirjoittaja 2:
”Tämän täydellisen elämänmuutoksen jälkeen sitten käynnistyisi rikkumattoman kotionnen ja työrauhan aika, johon toisi elegantin särönsä vain lähitienoon edukkaasta gourmetravintolasta kantautuva sivistynyt puheensorina. Uusi vuosi on oiva kalendaarinen veruke tämän libidinaalisesti ladatun ajatustiikerin pintautumiselle.”

Köyhä eväs

Yritys hyvä kymmenen – Leena does turisti: Löysin kaapista Ritz-keksejä.
Ei ollut mitään mitä laittaa päälle. Maistui kuivalle.

Meni muru kurkkuun.

white girl in the ring

Elän jänniä aikoja. Sain vihdoin oman emootiosormukseni! Kyseessä on siis sormus joka vaihtaa väriään käyttäjänsä 'tunnetilojen' mukaan. En ole varma mihin tämä juttu oikeasti perustuu, mutta johonkin se piru reagoi. Tehdessäni tiukan asiallista duunia se oli tumman sininen, ajatellessani käsikirjoitusta sormukseen tulee kullan sävyjä, ja kun jouduin venaamaan bussia 20 min. sormus oli sellainen limanvihreä. Kun chattasin konffa-rakastajan kanssa sormus pamahti purppuranpunaiseksi.