winter wonderland

Luin eilen, ties kuinka monennen kerran, parhaat palat kirjasta 'Kuudes talvi'. Kyseessä on huolimattomasti käännetty, yksioikoinen katastrofi-skenaario, jossa maapallo siirtyy jääkauteen parissa vuodessa. Kirjassa eletään suunnilleen 70- tai 80-lukua, joten mistään tuomiopäivän ennustamisesta ei ole (enää) kyse. Arvaan, että kiintymykseni höhlään kirjaan johtuu juuri tuosta tuomiopäivättömyydestä: juoni ehdottaa lopuksi jään kanssa elämistä, eikä sitä vastaan päiväntasaajalta käsin taistelemista. Valitettavasti tuota ei pääse pääkaupunkiseudulla edes testaamaan, mutta luulenpa, että haaveilen itsekseni jostakin jääkauden kaltaisesta elämän yksinkertaistumisesta ja siksi luen mitä luen - sosiologian ja psykologian ynnä estetiikan vastapainoksi. Tunnetustihan ruoho aidan toisella puolella on aina yksinkertaisempaa.
Joo-o, 2004 tarkoittaa väitöstyöhön tosissaan ryhtymistä, ja olen asiasta(ni) innoissani. Mutta koska toi kuitenkin myös pelottaa, tuntuu lohdulliselta fiilistellä iglujen rakentamista.

elämää gaimanin jälkeen

Kuluneen viikon kirjat: Sokal & co.: Fashionable Nonsense - Postmodern abuse of science; Frederik Pohl: Portti avaruuteen; Viviane Dariaux: Guide to Elegance; Gaiman: American Gods. Kesken ovat Joasin Creativity of Action, Jungin Psychology of Types ja Borgesin Fictions. (nimissä voi olla klappia). Sokalin kirjassa käydään läpi ranskalaista tieteestä terminologiaa lainaavaa kirjoittelua, mm. Kristeva, Lacan ja Latour. Viimeinen kirpaisi, koska olen muussa yhteydessä lukenut toisen käden tekstejä, jotka nojaavat Latourin teorioihin. Pohl ja Gaiman ovat scifiä, ja hyviä, lisäksi. Dariaux on se opas, josta taas se joku kirjoitti sen kauniin 'Elegance'-hitin, joka mun oli pakko saada joku aika sitten, vaikka tiesin että kirja on perinaisellista romantiikkaa. ehkä juuri siksi, ja ajattelin että tekeepähän seuraa suden vuodelle. Joas ja Jung liityvät väitöstyöhön ja olen molemmista kohtuu innoissani. Jungan on vanha tuttu, mutta tämä koottujen teosten osa vaikuttaa olevan kamaa, josta tulee olemaan paljonkin hyötyä...Joas taasen on pragmaattisesti orientoitunut sosiologi jonka ajatus ihmisyydestä on suhteellisen käyttökelpoinen näin tutkimuksen alussa. Ja Borges on varmaan tuttu kaikille muille paitsi mulle. Kokoelman ensimmäinen tarina on kesken mutta hyvältä vaikuttaa.
Olo on lievän skitsofreeninen, mutta taitaa olla niin, että melko monet viikot osoittautuvat retrospektioissa tuon kaltaisiksi.

strip-teasetanssija meets neil gaiman

Mikä hemmetti on inhetero?
Joulunpyhät kuluivat Neil Gaimanin 'American Gods'ia lukien. Varmaan paskakin kirja voittaa perhejoulun, mutta Gaimania oli oikeasti vaikea keskeyttää ja tuli ikävä kun loppui. Tarina ei ole kummoinen eikä ns. ajatuksia herättävä, mutta pidän tavasta jollaisia Gaimanin henkilöt ovat. Kirjailija itse lienee vastapainoksi takakireä autisti.

Strip-tease-tanssija on Kaseva-yhtyeen hittibiisi kokoelmalta, jonka äiti sai joululahjaksi.

Ihan tavallinen saarinen

Intouduimpa taas kerran hömppään (www.testimaa.com) mutta tässä nyt muillekin tiedoksi millainen olen:

Henkinen ikä 17 vuotta
61% hyvä ihminen.
35 % insinööri
26 % Friikki
62 % inhetero
17% Psykopaatti
Kuolen 8 . 11 . 2048

Aika tavis siis :-)

blissiä vaigga bagastaa

juon "hus porvari!"-mukistani teetä ja leikin uudella lelulla. g4 ja netti:sillkaa juhlaa! ja hetken piilossa uinunut nörtti on taas puhjennut kukkaan.

itseasiassa tuumailin, että voisi jonkun jouluviestin kirjoittaa mutta ei ole paljon sanottavaa. ystäväni UK:sta on tulossa perheineen suomeen, evästin seuraavasti: if you have a persian carpet roll your children into that. it'll keep them from freezing.


no joo, sanon sen kuitenkin: hyvää joulua!

Siitä on muutama vuosi,

kun maailmassa oli vain yksi väri: harmaa. Relatiivisuus oli lopulta mennyt liian pitkälle.

Jos me tehtäiskiin estetiikkakävely vaaterekkien välissä? Saatas eliminoitua aika monta muuttujaa. Niinku suurin osa väreistä.

En taida julkaista tätä :)

aarrrgh!!!

vihaan joulua, vihaan pieniä söpöjä lapsia ja vihaan herttaisia pikku mummeleita, varsinkin niitä jotka kulkevat bussilla. ennekaikkea vihaan shoppailua!!!! grrr..
(missä on mun kivääri?)
so sue me, i dont care

villapaitaa etsiessä sitä nöyränä havaitsee, että maailamassa on olemassa enää vain neljä väriä: punainen, musta, vaaleansininen, ja marjapuuro. ehkäpä nykyiseni kestäisi vielä pari vuotta?

Hello world :p

Ilmoitin meidät Pinserin blogilistalle.

Tavattiin Heidin ja Leenan kanssa Kipsarissa. Leenalla oli I Ching, ikivanha kiinalainen Muutosten kirja. Kysyin I Ching:ilta: "kannattaako minun valita kuvanteon ja kirjoittamisen välillä?" Kysymys eri variaatioissaan pyörii jatkuvasti mielessäni. Pelkään, etten tavoita parastani kummassakaan jos yritän molempia.

Kirjan vastaus oli, tai minä tulkitsin sen näin: Nyt kannattaa tehdä töitä ilolla, tehdä sitä mitä syntyy. Paneutumisesta seuraa se, että valinta tapahtuu myöhemmin luontevasti. Sitä ei tarvitse tekemällä tehdä. Jompi kumpi tulee valituksi.

Taidan luottaa synkretiaan. Vastaus arpoutui miten arpoutui, mutta tuntuu osuvalta. Mun ei tarvitse huolehtia.

Ja informaatioarvo maailmalle oli -?
Nyt maalaamaan.

Hankalaa kalustoa

Mietin yhä sitä rajalla/kynnyksellä kirjoittamista. Viimeksi yritin summata lopuksi, mitä se on: "valppautta, kuuntelemista, antautumista ja toimimista oikealla hetkellä". Pliisuja sanoja asialle jota oikeastaan ei voi sanallistaa. Kirjoittamisen kannalta tärkeämpi kysymys, kuin "mitä rajalla kirjoittaminen on?", on kai seuraava: miksi se mua niin kiinnostaa?

Olen toisinaan yrittänyt kirjoittaa yhteistyössä omien unieni kanssa. Joskus unet rupeavatkin käyttämään ituja, joita viljelen teksteissä. Kirjoitin esimerkiksi mökistä, joka on rakennettu rantakalliolle selkä merelle päin. Pian sama tönö ilmaantui uneeni. Toisen kerran kirjoitin tähtien tarkkailusta, ja eipä aikaakaan kun uneen ilmaantui hapsinen ukko, joka tuijotti jäällä kävellessään tähtikuvioita niin että oli pudota railoon. Tästä on hyvä jatkaa: ruveta oikein lietsomaan uniaan, käyttää vuorostaan unien kummaa kalustoa teksteissä, käydä hersyvään dialogiin alitajuisen kanssa. Näin voi syntyä elävä, takuulla omaperäinen maailma. Mutta. Ainakin minulle käy helposti niin, että tietoisen kapasiteetti ylittyy. Unet kun tykkäävät retostella kipeitä asioita, sellaisia joiden kanssa tietoinen ei suurin surminkaan tahdo olla tekemisissä. Äkkiä on tilanteessa jossa silkalla painajaiskrääsällä kalustettu tarina on jumissa ja tarinan henkilökunta lakossa, koska kirjoittaja ei kykene avaamaan omia sielun solmujaan.

Ihailen ja ihmettelen Tranströmerin (ja monen muunkin kirjailijan) hengen rohkeutta. Hän on pystynyt alitajuisen kanssa työskentelyyn kaikki nämä vuosikymmenet. No, kirjoitti sitten pilvessä, puoliunessa, kynnyksellä tai norsunluutornissa, niin tuntematon minussa ujuttautuu aina tekstiin. Jumi tulee ja jää ennemmin tai myöhemmin, jos ei ole rohkeutta mennä päin painajaisiaan.

ammatinvalintakysymyksiä

hoo, onneksi olkoon Gnu! Aiheeseen liittyen luin eilen illalla wsoy:n julkaisemaa 'näin kirjani ovat syntyneet': muutamat suomalaiset kirjailijat kuvaillaan ensin jonka jälkeen kirjailija itse kertoo sen minkä malttaa. Jari Tervo pistää pakinaksi, tietysti. Olen Tervolta lukenut aikaisemmin yhden novellikokoelman ja yhden pakinan. Kokoelman se tässä referoi ja kertoo saman esimerkin ytimekkyydestä kuin pakinassa. (ei "ulkona oli sankka lumipyry" vaan "pyrytti".)
mjoo, miksi tällaista? siksi, että aion koittaa kirjoittaa ympäristöestetiikan esseen Olli Jalosen kuvitteellisesta teossarjasta ''yhdeksän pyramidia" josta kirjoittaa samannimisessä kirjassa.
elämme mielenkiintoisia aikoja, siis.

Rajalla

"
-- Kulttuuri on valaanpyyntiasema,
jossa muukalainen kävelyllään
valkoisten talonpäätyjen ja leikkivien lasten keskellä
kuitenkin jokaisella hengenvedollaan aistii

surmatun jättiläisen läsnäolon.
"
Tomas Tranströmer: Kootut runot 1954-2000 (suom. Caj Westerberg), ja tuo oli pätkä pitkästä runosta Elegia. Tranströmerin kuvat ovat upeita, kirkkaita, tai oikeastaan ne eivät ole vain kuvia tai sanoja vaan niitä lukee sydämellä/sydämessä. Esimerkiksi ylläolevan runonpätkän ajatus on toki esitetty verbaalisesti, se synnyttää myös visuaalisen mielikuvan "valaanpyyntiasemasta", mutta synteesi muotoutuu jonnekin rinnan tienoille, puristava tunne kuolleen asian läsnäolosta.

Tranströmer on sanonut jossain, että hän asettuu kirjoittaessaan rajalle tai kynnykselle. Hän katselee sieltä toiselle puolelle, ja se mitä hän kirjoittaa rajantakaisista asioista, on totta (siteeraus muistinvarainen). Ei totta tieteellisessä mielessä, vaan kirjailija kokee kirjoittavansa todenmukaisesti siitä, mitä näkee. Mitä tämä rajalla kirjoittaminen tarkoittaa?

Toinen sitaatti samaisesta teoksesta:
"
(Uuden synty on voimain yhteyttä.
arvoituksellisempaa kuin ankeriaan vaellukset.
Kukkiva näkymätön puu. Ja niin kuin

harmaahylje vedenalaisessa unessaan
nousee pintaan, vetää henkeä
ja - yhä nukkuvana - pohjaan sukeltaa,

niin Uinuja minussa on nyt salaa
yhtynyt siihen ja tullut takaisin
tarkastellessani itse jotain muuta.)
"
Runosta Laulu. Sulut kirjailijan. Niin, tuossa Tranströmer mielestäni puhuu (mm.) luovasta työstä ja rajantakaisesta/pinnanalaisesta. Mutta ei kerro, miten sinne katsellaan, kertoo vain, että siellä tapahtuu asioita omalakisesti, vaikka itse tekee tai tarkastelee jotain muuta. Ehkä rajalla kirjoittaminen on sitä, että antaa tapahtua, vaikkapa sen uppo-elävän käydä pinnassa, sitten huomioi että jotakin on tapahtunut ja antaa sen tulla julki. Ehkä tämä näkeminen ei tarkoita suoraa, esteetöntä näköalaa, vaan valppautta, kuuntelemista, antautumista ja toimimista oikealla hetkellä.

Tai enhän minä tiedä mikä shamaani Tranströmer on. Aika velho kuitenkin.

Haetaan valmentajaa

En ole juurikaan kyennyt kirjoittamaan viime aikoina. Yhtenä päivänä jouduin etsiskelemään valmista tekstiä erääseen tarkoitukseen ja tulin lukeneeksi aika kasan omia raapustuksiani. Äkkiä näin tekstien ongelmat ja edut kirkkaasti, ja olin täynnä intoa. Nyt kirjoittamaan, ratkomaan pattitilanteita, uudistamaan kieltä, puhaltamaan henkeä henkilöihin. Suljin koneen ja unohdin koko jutun. Syy väistelyyn? Kaamos? Päivästä toiseen jatkuva päänsärky? Se, että energia valuu työnhaun aloittamisen valmisteluun? Kyllä, kyllä, kaikki tämä, mutta on muutakin.

Eilen joogassa ihmettelin, miten pysynkin rehkimässä kaksi ja puoli tuntia, vaikka mun pitäisi olla nyt saamaton. No, syy oli se pieni intialainen jonka tiukka katse kiersi salia ja käskevä ääni määräsi uuden venytyksen, rytmitti hengityksen ja vapautti tuskasta aina viime hetkellä. Tarvitsen siis nurkkaan lyhytkasvuisen oranssiin pukeutuneen muuson, joka huutaa: "Laita henkilö tekemään jotain mikä kuvaa hänen luonnettaan! No niin, havaintoja ympäristöstä! Täsmällisemmin! Veri good! Tauko, venyttele! Ja valmiina jatkamaan. Laita henkilöt kohtaamaan, tahdot taistelemaan! Miten häviäjä reagoi? Kirkasta teemaa! Hyyva. Sitten suvantokohta!"

Ja huomenna on vielä Itsenäisyyspäivä. Ha!

Juuri tässä kirjoittaessani sain tietää, että alussa mainitsemani tekstien etsiminen kannatti, mun proosaruno hyväksyttiin erääseen pieneen julkaisuun. Runo kertoo jumalasta ja oravasta. Mukavaa, että kun kuhnaa, voi kuitenkin nauttia jo tehdyn työn hedelmistä.

Miksi on niin,

että kuuntelen nöyrimmin ankarimpia kriitikoita? Muunkinlaisia on tarjolla. Sekin mun edellisen merkinnän kommentti, että novellit pitää kirjoittaa kaksikymmentä kertaa uusiksi; voisinko kuitenkin aloittaa kirjoittamalla kerran, kaksi uudestaan? Tämä kuvio toistuu. Kuuntelen kiitollisena, kun joku lopulta kertoo Totuuden/Suorat Sanat mun teksteistä, ja vasta paljon myöhemmin tajuan, että tää perfektionismi EI TOIMI, ei mulle, ei tässä tilanteessa. Mä lamaannun. Olen välillä jopa väheksynyt rakentavaa, innostunutta, armeliasta palautetta. Jään lumoutuneena kuuntelemaan niitä jotka sanovat: olet hyvin lahjakas, mutta tekstin kielen ja maailman suhteessa on jotain omituista todella pahasti pielessä. Saan taas verukkeen jäädä pureskelemaan kynää, etten vain mene ja tärvele tätä lahjakkuuden ideaa keskinkertaisilla viritelmillä.

Se kritiikki, jota mun kannattaisi kuunnella hartaudella, ei höpise lahjakkuudesta vaan esittää perustellun näkemyksen tekstin hyvistä puolista ja ongelmista. Tarjoaa kenties konkreettisia ratkaisuehdotuksia tai tapoja lähestyä ongelmia. Se kritiikki tiedostaa, että lopulta on opittava luottamaan itseen.

Uhkuva itseluottamus ei tietenkään kanna, hybris ei ole itsen kuuntelua. Se tietty tunne tai intuitio, joka on läsnä kirjoittaessa, se säikähtää helposti, vetäytyy ja vaikenee. Sitten olen taas jonkun toisen armoilla, kenen tahansa joka suostuu jyrähtämään.

En ole lahjakas. Olen surkea, keskinkertainen, hyvä ja erinomainen kirjoittaja, ihan tekstistä riippuen.

Heidi, unesi kuulosti mainiolta. Ilahduin. Kissa-asiaan en osaa sanoa juuta enkä miauta. Toivottavasti sulla on painavaa kirjallisuutta hyllyssä.

kummia ja kirjoja

minäkin näen taas unia, ja aika hyviä, vieläpä. ehkä alakerran hiljaisuus ja yläkerran voimattomuus olisivat vähentyneet taas uudelle kierrokselle?
unessa lakkasin yhtäkkiä olemasta rakastunut johonkin mieheen johon olen ollut aina rakastunut. olin unessakin iloisen hämmästynyt siitä, että voi a)havaita muita ihmisiä b)olla oma tulevaisuus c)oma mieli. ainakin hyvää vaihtelua niille muille unille jossa miehiä kammetaan ulos unesta pakkopaidoissa ja minä hiivin ovihaarniskassani - kenen ajattelen yrittävän siitä? höh.
kirjallisuuspalsta jatkuu kysymyksen muodossa:
mitä luulette, saako noin 4 kiloinen kissa hypätessään kirjahyllyn kaatumaan?
-h

Ongelman ydin

ei ole se, etten osaa lopettaa, vaan se, etten viitsi kirjoittaa. Ne kaksi novellia, jotka mainitsin edellisessä merkinnässä, ovat niin kesken ja niissä on molemmissa niin hankala lähtökohta, että on vain hyvä, etten ole juoksuttanut niitä keinotekoiseen finaaliin. Mulla oli koulussa Hannu Simpuran vastaanotto. Hän sanoi että molemmat stoorit ovat kuvastoltaan ja lähestymistavaltaan sen tyyppisiä, että ne pitää kirjoittaa kaksikymmentä kertaa ennen kuin niiden teema selkiytyy. Niinpä niin. Kirjoitan tarinoita, joissa on fantasiaelementtejä. On vaikeaa saada epärealististen ilmiöiden merkitykset loksahtamaan paikoilleen. Miksei olisi. Muutenhan tulkitsisin unianikin kuin vettä vaan.

Istumalihaksia, sano Hannu.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Olen jämähtänyt ainakin kahden novellin ja muutaman runon kanssa samaan pisteeseen. Olen kirjoittanut maailman ja henkilöt ja tilanteen ja ongelman, mutta jossain vaiheessa tyhmä jänis pujahtaa housuun. En uskalla tai osaa kirjoittaa stooria loppuun, en halua kertoa mitä sitten tapahtui. Vai onko niin, että tarinassa on jo tapahtunut kaikki oleellinen, ja nyt se pitäisi vain muotoilla skarpimmin ja päätellä siististi? Tää ei ole mikään pikku ongelma. Kesken oleva tarina ei ole oikein mitään. Toisaalta, sitten kun opin kirjoittamaan tarinan toimivasti alusta loppuun, olenkin tosi pitkällä.

Ehkä mun pitäisi yrittää tehdä pastisseja. Kirjoittaa muiden stooreista omia versioita. Saisiko siitä kokemusta ja varmuutta tarinan kaaren jännittämiseen?

Kerron sitten, kun tajuan, mikä mättää. Pelottaa. Lopettamisessa.

Lyhyt kertomus ei mistään

Viikonloppuna koulussa (Kriittinen korkeakoulu) opiskelukaverit rupesivat yhtäkkiä vauhkoamaan yhteen ääneen että KUKAAN ei nykyään lue, osta eikä julkaise novelleja. Että KAIKKI opettajat ja kirjailijat ja jumalat ovat jyrisseet niin. VAIN runot ja romaanit menevät läpi. Yritin melskauksen sekaan, että saihan, öö, Tuuve Arokin novellikokoelmansa läpi, ja - yhtäkkiä ei tullutkaan muita mieleen. Vaikenin, mutta jäin hautomaan asiaa. Romaanikirjailijaa musta ei sukeudu hetkessä, runoja kyllä syntyy mutta juuri lyhytproosan kirjoittaminen kiehtoo nyt eniten. Hyvien novellien lukeminen on suurta nautintoa, ja luulisi sopivan kiireiseksikin mainitun Nykyihmisen pirtaan. Hoh. No, mulla oli eilen koululla kustannustoimittaja Silja Hiidenheimon vastaanotto. Kysäisin häneltä, että onko tosiaan niin että novelleja ei nykyään tahdota julkaista. Hiidenheimo ihmetteli ja sanoi että ei tosiaankaan. Jostain syystä niitä vain tarjotaan todella vähän kustantajille. Yhtäkkiä kaikki tarjoavat vain runoja ja romaaneja.

Niinpä niin.

80

ooo, olen löytänyt 80-luvun poppia soittavan radioaseman netistä. kyllä nyt kelpaa muotoilla tutkimussuunnitelman retoriikaa kun jalkaa vispaa inxsin tahtiin :)

Morning coffee & moving poetry

Having breakfast, browsing around, I noticed the new issue of Born Magazine is on-line, at last!

Olen miettinyt, voisiko suomeksi tehdä vaikka muutaman numeron vastaavanlaista lehteä, riittäisikö näin pienellä kielialueella (hyviä) tekijöitä. Hm. Ehkäpä kirjoittelen liikkuvasta runosta ja sen mielekkyydestä lähipäivinä.

Aleksandrian kirjastosta, päivää.

Leena tarkkaili tänään tilannetta, ja tuli tulokseen että vaikutan rakastuneelta, lähinnä. Samalla oli Kipsarista tarttua mukaan mies, näin diagnosoimme molemmat jälkeenpäin - minä ja Leena.
Asiaa jonkin aikaa hämmästeltyäni tulin tulokseen että kyllä, kyllä, rakkaus-suhde on ja hyvin onkin: pariin valokuvaan ja muutamaan kirjaan.
Ja tarkoitan siis sellaisella painavuuden ja toden puhumisen tasolla kuin mitä ymmärrän Anun uneksineen. Ehkä Suden vuodesta kirjoittanut Hämeen-Anttila myös tietää mitä tarkoitetaan...että ei ole mitenkään selviää että ihminen on automaattisesti parempaa seuraa tai säilyttämisen arvoisempi kuin sana tahi kuva.

Runouden Paino

Tästä on hyvä aloittaa:

Näin viime yönä unta, jossa minä, poikaystäväni ja kaksi tyttöä puhuimme rannalla runoudesta. Tai - puhua on aivan liian laimea ilmaus: me sukelsimme keskusteluun, väittelimme, kiistelimme, taistelimme, ideoimme. Unen piirissä runous oli jotain elämälle välttämätöntä, kaikille ihmisille yhteistä, kiihkeitä tunteita herättävää, äärimmäisen painokasta ja kiirellistä. Me olimme olennaisten kysymysten äärellä. Kun heräsin, tajusin, etteivät ihmiset nykyään lue kovinkaan paljon runoja ja harva pitää runoutta kovin keskeisenä osana ihmiselämää tai edes kulttuuria.

Oikeasti en tiedä, mitä "ihmiset" ajattelevat runoudesta. Olen kuluneen viikon aikana lukenut paljon runoja, raivannut aikaa kirjoittamiselle ja hetkittäin päässyt jo uppoutumaan kirjoittamiseen. Mua on kuitenkin salaa kalvanut tunne, että puuhaan jotain triviaalia. Tänä aamuna runous tuntuu musta painavalta. Erinomainen uni.

lets start!

aand here we go. long time plan to get private thoughts for public display is now one step closer.