Mietin yhä sitä rajalla/kynnyksellä kirjoittamista. Viimeksi yritin summata lopuksi, mitä se on: "valppautta, kuuntelemista, antautumista ja toimimista oikealla hetkellä". Pliisuja sanoja asialle jota oikeastaan ei voi sanallistaa. Kirjoittamisen kannalta tärkeämpi kysymys, kuin "mitä rajalla kirjoittaminen on?", on kai seuraava: miksi se mua niin kiinnostaa?
Olen toisinaan yrittänyt kirjoittaa yhteistyössä omien unieni kanssa. Joskus unet rupeavatkin käyttämään ituja, joita viljelen teksteissä. Kirjoitin esimerkiksi mökistä, joka on rakennettu rantakalliolle selkä merelle päin. Pian sama tönö ilmaantui uneeni. Toisen kerran kirjoitin tähtien tarkkailusta, ja eipä aikaakaan kun uneen ilmaantui hapsinen ukko, joka tuijotti jäällä kävellessään tähtikuvioita niin että oli pudota railoon. Tästä on hyvä jatkaa: ruveta oikein lietsomaan uniaan, käyttää vuorostaan unien kummaa kalustoa teksteissä, käydä hersyvään dialogiin alitajuisen kanssa. Näin voi syntyä elävä, takuulla omaperäinen maailma. Mutta. Ainakin minulle käy helposti niin, että tietoisen kapasiteetti ylittyy. Unet kun tykkäävät retostella kipeitä asioita, sellaisia joiden kanssa tietoinen ei suurin surminkaan tahdo olla tekemisissä. Äkkiä on tilanteessa jossa silkalla painajaiskrääsällä kalustettu tarina on jumissa ja tarinan henkilökunta lakossa, koska kirjoittaja ei kykene avaamaan omia sielun solmujaan.
Ihailen ja ihmettelen Tranströmerin (ja monen muunkin kirjailijan) hengen rohkeutta. Hän on pystynyt alitajuisen kanssa työskentelyyn kaikki nämä vuosikymmenet. No, kirjoitti sitten pilvessä, puoliunessa, kynnyksellä tai norsunluutornissa, niin tuntematon minussa ujuttautuu aina tekstiin. Jumi tulee ja jää ennemmin tai myöhemmin, jos ei ole rohkeutta mennä päin painajaisiaan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment