että kuuntelen nöyrimmin ankarimpia kriitikoita? Muunkinlaisia on tarjolla. Sekin mun edellisen merkinnän kommentti, että novellit pitää kirjoittaa kaksikymmentä kertaa uusiksi; voisinko kuitenkin aloittaa kirjoittamalla kerran, kaksi uudestaan? Tämä kuvio toistuu. Kuuntelen kiitollisena, kun joku lopulta kertoo Totuuden/Suorat Sanat mun teksteistä, ja vasta paljon myöhemmin tajuan, että tää perfektionismi EI TOIMI, ei mulle, ei tässä tilanteessa. Mä lamaannun. Olen välillä jopa väheksynyt rakentavaa, innostunutta, armeliasta palautetta. Jään lumoutuneena kuuntelemaan niitä jotka sanovat: olet hyvin lahjakas, mutta tekstin kielen ja maailman suhteessa on jotain omituista todella pahasti pielessä. Saan taas verukkeen jäädä pureskelemaan kynää, etten vain mene ja tärvele tätä lahjakkuuden ideaa keskinkertaisilla viritelmillä.
Se kritiikki, jota mun kannattaisi kuunnella hartaudella, ei höpise lahjakkuudesta vaan esittää perustellun näkemyksen tekstin hyvistä puolista ja ongelmista. Tarjoaa kenties konkreettisia ratkaisuehdotuksia tai tapoja lähestyä ongelmia. Se kritiikki tiedostaa, että lopulta on opittava luottamaan itseen.
Uhkuva itseluottamus ei tietenkään kanna, hybris ei ole itsen kuuntelua. Se tietty tunne tai intuitio, joka on läsnä kirjoittaessa, se säikähtää helposti, vetäytyy ja vaikenee. Sitten olen taas jonkun toisen armoilla, kenen tahansa joka suostuu jyrähtämään.
En ole lahjakas. Olen surkea, keskinkertainen, hyvä ja erinomainen kirjoittaja, ihan tekstistä riippuen.
Heidi, unesi kuulosti mainiolta. Ilahduin. Kissa-asiaan en osaa sanoa juuta enkä miauta. Toivottavasti sulla on painavaa kirjallisuutta hyllyssä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment