En ole juurikaan kyennyt kirjoittamaan viime aikoina. Yhtenä päivänä jouduin etsiskelemään valmista tekstiä erääseen tarkoitukseen ja tulin lukeneeksi aika kasan omia raapustuksiani. Äkkiä näin tekstien ongelmat ja edut kirkkaasti, ja olin täynnä intoa. Nyt kirjoittamaan, ratkomaan pattitilanteita, uudistamaan kieltä, puhaltamaan henkeä henkilöihin. Suljin koneen ja unohdin koko jutun. Syy väistelyyn? Kaamos? Päivästä toiseen jatkuva päänsärky? Se, että energia valuu työnhaun aloittamisen valmisteluun? Kyllä, kyllä, kaikki tämä, mutta on muutakin.
Eilen joogassa ihmettelin, miten pysynkin rehkimässä kaksi ja puoli tuntia, vaikka mun pitäisi olla nyt saamaton. No, syy oli se pieni intialainen jonka tiukka katse kiersi salia ja käskevä ääni määräsi uuden venytyksen, rytmitti hengityksen ja vapautti tuskasta aina viime hetkellä. Tarvitsen siis nurkkaan lyhytkasvuisen oranssiin pukeutuneen muuson, joka huutaa: "Laita henkilö tekemään jotain mikä kuvaa hänen luonnettaan! No niin, havaintoja ympäristöstä! Täsmällisemmin! Veri good! Tauko, venyttele! Ja valmiina jatkamaan. Laita henkilöt kohtaamaan, tahdot taistelemaan! Miten häviäjä reagoi? Kirkasta teemaa! Hyyva. Sitten suvantokohta!"
Ja huomenna on vielä Itsenäisyyspäivä. Ha!
Juuri tässä kirjoittaessani sain tietää, että alussa mainitsemani tekstien etsiminen kannatti, mun proosaruno hyväksyttiin erääseen pieneen julkaisuun. Runo kertoo jumalasta ja oravasta. Mukavaa, että kun kuhnaa, voi kuitenkin nauttia jo tehdyn työn hedelmistä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment