Pieni puhe puheesta

Olen nykyään semmonen että musta on jännää ja mielenkiintoista tavata uusia ihmisiä. Ystäväni toi kylään ystävänsä jota en juurikaan tunne. Miksi se joskus ennen oli piinaa ja nykyään niin kiehtovaa? Eihän uuden ihmisen kanssa edes ehdi/tohdi päästä mihinkään syvälle. Mutta usein tuntematon ihminen sähköistää ilman. Häneltä voi kysellä kaikenlaista ja katsella elekieltä ja miten se sanoo asioita ja miten pitää taukoja. Miten se reagoi minuun. Mitä minussa tapahtuu kun kohtaan jotain niin epävarmaa. Uudelta ihmiseltä tulee udelleeksi, suoraan tai kautta rantain, todella isoja asioita: Missä asut? Miten kulutat päiväsi? Kenen kanssa? Ei ehkä kielenä, verbaalisena suorituksena merkittäviä kysymyksiä ja vastauksia. Mutta kuitenkin kokonaisia maailmoja.

Olen juuri sellainen ärsyttävä, joka rupeaa bussissakin puhumaan vierustoverille jostain mitättömästä syystä. Vihannestiskillä rupean kyselemään viereiseltä rouvalta reseptiä. Utelen pikaravintolan työntekijöiden kotimaat ja harrastukset. Kukahan bloggaaja se oli joka juuri kirjoitti, että nauttii siitä kun Suomessa ollaan niin yrmyjä, ei tarvitse puhua kellekään yhtään mitään julkisissa. Mä taas en nykyään edes huomaa tätä yrmyyttä, monet ihmiset rupeavat juttelemaan oma-alotteisesti tai sitten kun niille alkaa juttelemaan. Hm, vähän aikaa sitten kyllä huomasin, kun kysyin yksiltä ihmisiltä tietä jonnekin. Niiden oli myönnettävä, että he ovat menossa ko. suuntaan ja mun kannattais kävellä mukana. Mun teki mieli jutella kävellessä, mutta aistin, että toisten mielestä tilanne oli kiusallinen. Sitten molemmat osapuolet pääsivät aistimustensa yli ja juttelimme jotain mukavaa, joutavaa.

Olen aivan kääntänyt pääni tässä suhteessa. Ennen, ja edelleen, nautin pitkistä, luotaavista keskusteluista, nykyään pidän myös ja erityisesti sellaisesta puheesta, jonka tarkoitus ei ole tunkeutua minnekään eikä edes rakentaa uusia maailmoja, vaan virkata, virkkoa sitä toisten kanssa vain olemista nyt ja nyt.