Tyttö/Poika

(Ooh, Ah, Eee, Etc...) [Simulated alien sex sequence]

Aah, sain juuri käsiini Steve Vai's Flexable CD:n jonka biisit on niin ihanasti kauniin korneja ja taiten soitettu, vaikkei mitään maailmaa mullistavia sävellyksiä todellakaan. The Boy/Girl Song on jotenkin vaan niin söpö:

…And that girl she don’t mean maybe
Even though she might tell ya so and
That girl she gets so lazy
I gotta give her all my dough…

Bongasin tänään myös lastentarhalauman joka käveli kiltisti parijonossa keltaisiin huomioliiveihin puettuna. Lauma oli asettunut poika/tyttö pareihin ja kulkivat vielä käsikädessä! Ei vaan meidän tarhassa 70-luvun puolivälissä moinen ollut mahdollista. Muistan kun aloitin tarhan muutamaa päivää myöhemmin kuin yksi parhaista leikkikavereistani Seppo (jonka kanssa aina suunniteltiin robotteja). Ihmetykseni oli suuri kun kävelin tarhan pihalle ja Seppo vaan juoksi karkuun ja kieltäytyi leikkimästä mun kaa. Hän oli muutamassa päivässä oppinut pelisäännöt: tytöt ja pojat ei saa leikkiä keskenään. Minä opin sen myös pian kun pari tyttöä tuli mun luo ja sanoi että niillä on salaista asiaa. Likat vei mut nurkan taakse ja alkoivat rallattaa: "Leena ja Seppo ne yhteen soppii, huomenna mennään pussauskoppiin...." Se oli järkyttävää, ja viesti meni perille. Tarhaan, ja myös kun koulu alkoi, käveltiin Sepon kanssa viimeiset metrit aina eri matkaa.

hähää, heti ekalla irtosi mitvit - mies melkein kuin me!
joskohan tästä taas reipastuisi muutoinkin. testi on kotoisin sktikstolta.


You are Mitvit! You are not affraid to tell
everyone what you think about everything.
http://www.lariq.net/blogit/mitvit/


Which famous finnish top blog are you?
brought to you by Quizilla

Lopettaa, käy ja kiittää

Lopetin kahvinjuonnin. Tai, no, ostin äsken purkin pika-kofeiinitonta vaikeiden päivien varalle. Viikolla heräsin yksi aamu ja päätä särki. Mikä loistava sauma kahvista luopumiselle! Kahvin puute kyllä aiheuttaa päänsäryn (ja sen takia ei yleensä millään viitsisi alkaa siihen lopettamiseen) mutta mitkään päänsäryt eivät korjaannu kahvilla kun ovat kerran alkaneet. Join siis kupin mustaa teetä. Sen koommin en ole kahviin koskenut, lukuun ottamatta sitä puoltatoista senttiä seisonutta, kitkerää uutetta kuppilassa. Lopullinen kofeiinista luopuminen on vielä edessä. Pitää käydä hakemassa säkillinen oikein hyvää rooibosta niin ei menetä hyviä hetkiä.

Kävin eilen taidetarvikeostoksilla. Se on syvästi kutkuttavaa shoppailua. Hankin piirustuspaperia, ingressipaperia, puristettua ja tavallista hiiltä, maalarinteippiä, säämisköitä, tavallista tarviketta. Jostain syystä, monestakin syystä, käyn aina ensimmäisenä Temperassa, vaikkei se ole edullisin. Olin siellä töissä joskus opiskelun alkuaikana. Sinne on helppo mennä. Tuttuja myyjiäkin vielä tapaa. Liike on laajentunut, mutta niin vähitellen, että olen pysynyt kärryillä valikoiman suhteen. Siellä voi vaellella pitkään hyllyjen, telineiden väliköissä, silmät, mieli, sormet kihisten läsnäolevista mahdollisuuksista. Jos tykkäisin varastella, varastelisin Temperassa, ehdottomasti.

Täytyypä tunnustaa, kiittää, että Veloena on hieno. Miten osaakin kirjoittaa niin mukaansa imaisten. Lukiessa mieli kyllä pistää vastaan, äityy kateelliseksi, ärsyyntyy, ihmettelee, yhtä kaikki lumottuna.

Pieni puhe puheesta

Olen nykyään semmonen että musta on jännää ja mielenkiintoista tavata uusia ihmisiä. Ystäväni toi kylään ystävänsä jota en juurikaan tunne. Miksi se joskus ennen oli piinaa ja nykyään niin kiehtovaa? Eihän uuden ihmisen kanssa edes ehdi/tohdi päästä mihinkään syvälle. Mutta usein tuntematon ihminen sähköistää ilman. Häneltä voi kysellä kaikenlaista ja katsella elekieltä ja miten se sanoo asioita ja miten pitää taukoja. Miten se reagoi minuun. Mitä minussa tapahtuu kun kohtaan jotain niin epävarmaa. Uudelta ihmiseltä tulee udelleeksi, suoraan tai kautta rantain, todella isoja asioita: Missä asut? Miten kulutat päiväsi? Kenen kanssa? Ei ehkä kielenä, verbaalisena suorituksena merkittäviä kysymyksiä ja vastauksia. Mutta kuitenkin kokonaisia maailmoja.

Olen juuri sellainen ärsyttävä, joka rupeaa bussissakin puhumaan vierustoverille jostain mitättömästä syystä. Vihannestiskillä rupean kyselemään viereiseltä rouvalta reseptiä. Utelen pikaravintolan työntekijöiden kotimaat ja harrastukset. Kukahan bloggaaja se oli joka juuri kirjoitti, että nauttii siitä kun Suomessa ollaan niin yrmyjä, ei tarvitse puhua kellekään yhtään mitään julkisissa. Mä taas en nykyään edes huomaa tätä yrmyyttä, monet ihmiset rupeavat juttelemaan oma-alotteisesti tai sitten kun niille alkaa juttelemaan. Hm, vähän aikaa sitten kyllä huomasin, kun kysyin yksiltä ihmisiltä tietä jonnekin. Niiden oli myönnettävä, että he ovat menossa ko. suuntaan ja mun kannattais kävellä mukana. Mun teki mieli jutella kävellessä, mutta aistin, että toisten mielestä tilanne oli kiusallinen. Sitten molemmat osapuolet pääsivät aistimustensa yli ja juttelimme jotain mukavaa, joutavaa.

Olen aivan kääntänyt pääni tässä suhteessa. Ennen, ja edelleen, nautin pitkistä, luotaavista keskusteluista, nykyään pidän myös ja erityisesti sellaisesta puheesta, jonka tarkoitus ei ole tunkeutua minnekään eikä edes rakentaa uusia maailmoja, vaan virkata, virkkoa sitä toisten kanssa vain olemista nyt ja nyt.

Sodassa ja rakkaudessa…

Ja taas pukkaa lisää tiedonmurua meikäläisen päiviteltäväksi.

Armeijan käyneet pojat ja tytöt tuntevat korkean polviasennon. Se on täsmälleen sama asento kuin perinteinen kosinta-asento jossa mies polvillaan ojentelee naiselle sormusta aseen sijasta.

Asento on hyvin funktionaalinen sillä suorat raajojen kulmat helpottavat taakkaa. Korkeassa polviasennossa rinkan paino ei tunnu pahalta kun hetkeksi pysähtyy pusikkoon neuvottelemaan muiden sotilaiden kanssa seuraavista hyökkäyslinjoista, ja siitä pääsee taas nopeasti liikkeelle. Perinteisessä kosintatilanteessa taasen korkean polviasennon turvin voi väsymättä pitää pitemmänkin kosinta- tai suostuttelupuheen, ja sitten ikionnellinen neito voi sievästi istahtaa kosijan polvelle suukottelemaan ja mies voi kevyesti kannatella morsiantaan vaikka suudelman kesto hieman venyisikin.

Näin sota ja rakkaus yhdistyvät samassa asennossa. Olen hämilläni tästä havainnosta.

Tiedonmurusia

Keskiviikkoinen karkelointi ja semmailu oli hyvin antoisaa:

Sain tietää, että tietävät Oulussa asti kenen kanssa minä veuhkasin viime kesänä. Niin ne juorut kulkeepi ja maine kasvaa?

Selvisi sekin, että Helsinki on itse asiassa Itä-Turku. Tällä seikalla eräskin velikulta ystävällisesti valisti ulkomaalaisia vieraitamme.

Keksimme myös käytävätanssin. Pitänee patentoida. Sopii mainiosti niin Barry Whiteen kuin keskieurooppalaiseen diskohumppaankin.

En juonut tippakaan alkoholia. Bileiden jälkeisen päivän vakiona tuleva panetus-fiilis ei siis liitykään krapulaan vaan johonkin ihan muuhun. hmmmm.

Menkää toisaalle

"Pitäisikö meidän oppia ymmärtämään paremmin toisiamme? Ei, jos sen hintana on se että puhujan on typistettävä koko rikkautensa yksitulkintaiseksi virkkeeksi."

Taiten sanottu.

Harmaasävyinen vanumisvanu

Illalla pitäis auttaa miestä pystyttämään pieni valokuvanäyttely koululleen. Flunssa vain kutittelee kurkkua.

Jäin sitten kotiin vanumaan. Yks homma vieläkin kesken, eikä siinä tunnu tolkkua. Hirmu ikävä työhuoneelle. Pitäskö mennä, ottaa tietokone mukaan, pois netin äärestä. Viime päivinä olen ollut jumissa blogeihin, johonkin jumittaminen on aina merkki siitä että - on jumissa.

Tekisin kuvan, harmaasävyisen, etualalla niityllä lenteleviä itikoita, taustalla vuori, joka ehkä onkin vain läheinen hiekkakasa, ja siellä täällä hyönteiset lentäisivät epätarkkuuteen.

Homofobiaa - tai no

Unessa olin mies joka oli ihastunut toiseen mieheen. Tyyppi jota katsastin, oli lyhyt, tumma, pyylevä, vähän kaljuuntuva. Mies pyysi, kainosti kikatellen, minua kuvailemaan itseään. Aloitin heltyneen kuvailun hänen kaljunsa ihosta, harvoista kiharoistaan, lopuksi kuvailin päälaella jotakin, yhtä kaikki hellyyttävää, josta en ymmärtänyt mitä se on. Herättyäni tajusin, että olin kuvaillut pirunsarvia.

Piikittelyä, kohteena tietysti minä. Pyylevä tyyppi muistutti elävästi erästä pian tulevaisuuteeni vaikuttavaa auktoriteettia, ei suinkaan ketään homotuttavani.

Antakaa ääniä

Käykäähän äänestämässä. Plan B on hanke jossa voi netissä äänestää erilaisista asioista aikavälillä 24.1.-6.2.2005. Äänestysten etenemistä voi seurata isolta screeniltä Kiasman ulkoseinällä - näkyy eduskuntaan. Allekirjoittanut on yhtenä, öö, kysyjänä.

Ylpeä äiti

Tältä näyttää käsikirjoittaja, joka on eilen synnyttänyt lapsen. [dookyweb]

Tai siis vain lehtolapsen eli versio 2.0:n, tulossa vielä ainakin kolmas ja neljäs versio, joka on se virallinen lapsi joka esitellään maailmalle. Taaperoimetyksen saa kyllä hoitaa ohjaaja ja tuottaja. Mun maitorauhaset on varattu ihan muuhun käyttöön kunnes surkastuvat ihan olemattomiin. Mutta tämä viimeisin editointi kierros oli ihan yhtä intensiivistä kuin ekan version maailmalle saatto. Tällä hetkellä rakastan niin paljon luomiamme henkilöitä, että ihan pakahduttaa ja itkettää. (pitää niitä vihatakin kirjoittaessa, mutta sekin vaan kasvattaa tunnetta). Ja aivot on ihan seis ja tööt. Tänään oli päivän mittainen tekniikkapalaveri ja yritin tappaa lastani väkivalloin, jotta voisin keskittyä signalointiin ja sensellaiseen, mutta aina ne hahmot vaan jostain putkahti mieleen ja sitten piti yrittää tappaa tappaa. Että voisi keskittyä. Aivot on ihan soosissa. Huomaahan sen tästä tekstistäkin jossa ei ole kyllä yhtään mitään tolkkua.

Jokatapauksessa oltiin molemmat käsikirjoittajat pari viikkoa sitten leading-ladyn luona, joka povasi meille pelikorteista. Kummallekin pukkasi lasta niin perkeleesti joka kortista. Kyllä tää käsis on se lapsi. Muuta ei tule, eikä tarvitsekaan. Kaikenlaisia juttua voi ihminen maailmaan synnyttää. Aamen.

Muinoiskatko

Pirullinen yö. Heräsin aamuyöllä epämääräisen huonovointisena. Inhottavat olennot rupesivat kutomaan seittilöitään mielen maisemissa. Kertakaikkisen vihamielinen, juoniva maailma! Tinnitus piti kitinää. Olin vihainen miehelle, että hän nukkuu, mutta vihaisuus taittui, kun katselin häntä hämärissa - oli viiltänyt itseään partaa ajaessaan ja laittanut poskeensa Peppi-laastarin joka kohoili hengityksen tahdissa.

Nousin ja söin leipää. Venyttelin. Istuin tyynyllä ja katselin ulos. Tajusin, että kaikki ajatukseni kiersivät - kaukaa - samaa kattilaa. En sitä pystynyt lopettamaan enkä lähestymään. Ajattelin itseni uuvuksiin pelokkailla, raivokkailla ajatuksilla. Kapusin takaisin parvelle ja vaivuin samantien tiedottomuuteen.

Edit: Tänään näen kaikki muutkin tärkeintä kiertelevinä. Älkää tulko mua vastaan.

Kill your darlings

Eikös sitä jo tässä iässä pitänyt olla siinä pisteessä, että kirjoittelee seuraavaa menestysromaaniaan huvijahdilla samalla kuin kauniisti ruskettunut tiukkapeppuinen heila luovii alusta seuraavaan hauskaan satamakaupunkiin Karibianmeren turkoosissa kimmellyksessä? Totuus on se että kollegan kanssa lukittauduttiin jo perjantaiaamuna koko viikonlopuksi Kalliolaiseen yksiöön editoimaan "mustaa mummomusikaaliamme" budjettiraameihin valmisruoan ja kahvin voimalla. Siinäpä sitä on vauhdikas sinkkuviikonloppu. Aamusta iltaan minä naputin läppäriäni reikäisissä kalsareissani ja kollega pyjamassa. Kun haettiin pitsaraiska kulman takaa, herra veti päällysvaatteet yöpuvun päälle. Taidettiin haista pahemmalle kuin se läsy. Sen verran tuli ulkoiltua, että käytiin Merihaassa kävelyllä. Just pääsin kotiin, tulin taksilla, toinen urhea siellä vielä hioo vikat pilkut.

Edellinen kappale in tietenkin ironinen versio tapahtuneesta. Rakastan kirjoittamista, sitä että saa hauskoja ideoita ja dramaturgia vaan paranee ja paranee kun jaksaa miettiä asioita rauhassa ja moneen kertaan. Nyt on pää täynnä kohtauksista ja tyhjä kaikesta muusta. Sekin olisi ihanaa mutta ensiviikon kalenteri on täynnä tilaisuuksia joissa pitäisi olla 120% sosiaalinen ja hurmaava. Jotenkin pitäisi pystyä nollaamaan tässä yön aikana.

Vieläkin puistattaa

Anita Konkka kirjoittaa onnettomille ihmisille sopivista paikoista ja kirjoista. Ideana on kai, että niistä löytää lohdun muttei missään tapauksessa piristystä.

Yksi muistettavimmista teoksista, mihin minä olen törmännyt onnettomana ollessani, oli nimeltään "12 000 syytä olla onnellinen". Se oli siis järkälemäinen luettelo asioista, jotka olivat joskus muistuttaneet kirjailijaa (tai hänen läheisiään) siitä, että elämä on toden totta elämisen arvoista. Lapsen tekemä äidinpäiväkortti, kevään ensimmäiset krookukset, vastaantulevan vanhuksen hymy, lämmin kylpy, kissa koti-ikkunassa, vastasilitetty nenäliina, nurmikon pistely varpaiden väleissä... AAAA! En toki lukenut sitä läpi, pari sivua riitti. Kirjoittaja on varmasti onnistunut auttamaan lukemattomia epätoivoisia - kaiteen yli. Opuksen oli saanut lahjaksi tuttavani ollessaan itse alamaissa, ja hänellekin se oli ollut painajaismainen kokemus. 12 000 syytä oli koonnut hyväätarkoittava rouvashenkilö keski-lännestä, ja mehän tiedämme, mitä semmoiset voivat nykymaailmassa saada aikaan.

Selittää innostuneena viimeaikaisia huomioitaan ja todistaa että nykyään on paremmin kuin ennen

Tapasimme viikonloppuna tyypit, jotka kertoivat, että olivat muutama vuosi sitten ostaneet yhdessä rivitalonpätkän jostain pohjoisesta Helsingistä. Jokin aika sitten he olivat melkein yhtä aikaa lausahtaneet toisilleen: "Miksi oikeastaan muutimme tänne? Mä en totta puhuen halunnut tätä". He myivät heti kämppänsä ja muuttivat vuokralle Kallioon.

Minulla sen jälkeen ollut euforisen tyytyväinen olo siitä että asun Sörnäisissä ja talsin Kallion halki työhuoneelle. Tyytyväinen olen ollut aiemminkin, mutta toi pikku stoori lopetti tietyn haikailun. Olen kyllä ajatellut, että täällä on hyvä asua kun kaikki on lähellä. Silti olen epäillyt, että saattaisin tuntea itseni tasapainoisemmaksi jossain mökissä taajamien ulkopuolella. Nyt tajusin, että Kalliossa on kylää kylläkseen, mutta ei kyyläämistä. Meillä ramppaa vieraita, koska asumme niin kätevästi matkojen varrella ja, onhan se kehaistava, meidän kämpässä on hyvät vibat. Kynnys lähteä itsekin talojen, koirien, ihmisten ja varisten ilmoille on alhainen. Olen joskus elätellyt itsestäni kuvaa erakkoluonteena. Mutta se oli minulla pelkkä reaktio siihen, että ihmisten kanssa oli hankala tulla toimeen. Nykyään en ehkä enää yritä ystävien kanssa ihan niin syvästi henkilökohtaisille vesille, haluan nauttia heidän seurastaan enkä ajautua mustasukkaisuuksiin ja kyräilyihin. (Huomaan, että viimeinen väite oikoo, mutta en jaksa selitellä. Koettakaa kestää, ystävät :))

Eräs ystävä huomautti, että monet myyvät nyt kämpän ja muuttavat vuokralle, koska asuntojen hintojen odotetaan laskevan. Myöhemmin voi sitten ostaa isomman kämpän samalla hinnalla. Vähemmän romanttinen selitys, vaan mikäpä siinä. Saahan ihminen haluta isomman kämpän samalla hinnalla. Varsinkin jos melkein samaan hintaan voi vähän aikaa asua Kalliossa vuokralla.

Pim! Olen kalkkuna

No, ehkä olen jo sen verran tottunut ajatukseen että sen voi sanallistaa. Kuvallinen ilmoitus on jo tovin killunut yläpalkissa. Yksi typy rengastettiin viime sunnuntaina. Sopivasti romanttisin menoin. Jottei liian, niin nimetöntäni koristaa tällä hetkellä jonkinlainen avainrengas tai olisiko jonkin laitteen osanen. Ei sentään ole moottoriöljyssä. Tuttu kultaseppä kai sitten takoo varsinaiset kihlat.

Tähän on tultu. En kakistele yhtään. Olenko koskaan maininnut, että mun mies on tosi hyvä mies?

Aivot ei riitä muuhun kuin meemiin, anteeksi

Rankka päivä mutta hengissä selvisin. Meikäläisen ulkoinen (joskin myös sisäinen) arvisto on sitä luokkaa etten viitsi kuvaa napata, johan siitä YTN:yys kärsisi. Mutta yllä illustraatio jossa olen eritellyt leikkausarvet punaisella ja pahimmat kolhut vihreällä. Tuli pentuna vähän riehuttua ja teininä sairasteltua. Nyttemmin on kolhut olleet pienempää palovammaa ja mustelmaa, tahi sitä henkistä sorttia. (Miltäköhän se sydänkin näyttää, niin!)

Kolme kappaletta

Aurinko nousee. Olen tilannut Hesarin täksi kuuksi, ja se on ollut paljon parempi (taustoittavampi) kuin muistin. En silti halua jatkaa tilausta ilman taukoa. Uutisvirtaan turtuu nopeasti.

Epäselvä aika jatkuu. Töitä ei ole löytynyt, vinkkejä kyllä mutta ei vielä mitään mihin olisin tarttunut. Olen maalannut/piirtänyt työhuoneella omiani. Jatkoin aihetta, jota työstin muutama vuosi sitten, ja yllättäen siinä onkin vielä ytyä, ehkä aineksia uusiin kehittelyihinkin. Tekeminen tuntuu nyt helpolta.

Käykäähän katsomassa niitä venäläisiä ja neuvostoliittolaisia elokuvajulisteita Elävän kuvan museossa Sörnäisissä. Upeita, käsittämättömän upeita ovat. Museo on auki ainoastaan arkisin kymmenestä neljään. Lähden sinne kohta toistamiseen.

Sisävesien eliöstöä

Mentiin uimahalliin. Kuntokaistalle ei mahtunut enää yhtään ylimääräistä. Iso kaista oli täynnä isoja, hyllyviä meduusoja joiden ohi/läpi ei uskaltanut yrittää. En ole koskaan ymmärtänyt sellaista lillumista, altaassa pitäisi olla lakisääteinen miniminopeus. Sitten tapasin tuttuni joka suositteli vesijuoksua, tai mikä lie oikea termi. Vettä vain poljetaan käsin ja jaloin pystyasennossa, eteenpäin liikutaan erittäin hitaasti. Tarkemmin katsoen ainakin puolet altaassa kelluvista olennoista eteni juuri tällä tekniikalla. Se olikin todella raskasta, rasitus tuntui raajojen kaikissa lihaksissa sekä koko kehossa kokonaisvaltaisesti, eikä tullut niskat kipeiksi. Kätevää, jos altaassa on vähän tilaa.

Kohta innostun sauvakävelystä. Not.

Elämän pieni oppitunti

Jos juo vaikka ihan pienenkin lasillisen hienoa norjalaista Aquavit:ä, päätyy sellaiseen kuntoon että alkaa leikkiä Teletappeja. Iso hali! Iso hali! Akvavita! Iso hali! Akvavitaaa! Tämän lisäksi seuraavana päivänä muistuttaa erehdyttävästi Johannes Virolaista.

Päiväni on luettu

Kokonainen sunnuntai! Ihanaa. Vapaa päivä. Mitä tekisin? Hesari on luettu. Blogattu on, kohta. Hmm... Uusin Kumppani-lehti on vielä lukematta. Hieno juttu. Meinasin jo hätääntyä, että valuu hyvä mielihyvä hukkaan mielikuvituksen puutteen takia.

Luen siis, syön ruisleipää villasukat jalassa.
Joskus pärjää vähemmälläkin luovuudella.

Kierrämme ympäri auringon

Mies valmistui viime kuussa, sai vakinaisen työpaikan ja aloitti tällä viikolla. Hän herää seitsemältä ja on neljältä iltapäivällä vapaalla. Nukkumaan hän käy kympin-yhdentoista aikaan illalla. Tämä vapaalanseri yrittää nyt opetella samankaltaiseen rytmiin jotta tapaisimme joskus, ja sitä paitsi aikaisin herääminen ja pitkät huolettomat illat, jolloin tavataan ystäviä, vehdataan kotona toisiamme tai huhkitaan joogissa ja tansseissa, ovat rok. Periaatteessa.

Aamukäynnistykseni vain on tavattoman hidas, vaikka heräisin kukonlauluun. Hyvinä päivinä, kuten tänään, olen puoleenpäivään mennessä hoidellut vähän paperiasioita. Nyt voin sitten aloittaa varsinaisen duuniin. Iltapäivän mittaan alan käynnistyä. Paitsi että nyt siirtymävaiheessa en käynnisty ollenkaan, koska alan pian jo väsähtää kun olen ollut niin pitkään jalkeilla.

Olen ollut itsekurinatsi ja pulskea boheemi samanaikaisesti. Ihan kuin tuo kahtiajakautunesuus alkaisi vähän hellittää. Olen vaatinut itseltäni, että kaikenlaisen käynnistymisen on tapahduttava nopeasti ja tehokkaasti. Nyt olen todennut, etten kuitenkaan saa pakotettua itseäni siihen, ja se on mun hitaalle sielulle ahdistavaa, joten otan aikaa siirtymiin. Toiset valitsevat toisin. Mulla ei ole pakkoa, pienpienyrittäjä kun olen. Porskuttelen omaan tahtiini ja olen onnellinen köyhä. Mitä nyt maanantaisin ja kuun alussa vähän ahdistunut. Tuloni ovat piskuiset verrattuna - niihin toisiin ja keskivertosuomalaiseen jne. Kuitenkin elän mielestäni leveästi, ja onhan mulla etuni, kuten alhainen vuokra ja halvat huvit.

Hengetönnä sitten joskus

Kuljimme kirjakaupan ohitse ja kerroin seuralaiselleni innokkaasti kirjoja keränneestä isoisästäni joka kuolikin divarissa. "Oi miten onnekasta!" huudahti tämä, joka itsekin lukee valtavasti. Hän haluaisi kuolla lukiessaan hyvää kirjaa mutta vasta juuri kun on saanut sen loppuun. Ehkä loppu on niin yllättävä, että se aiheuttaa halvauksen? (Siinä kirjailijoille vähän haastetta.)

Min en tiedä miten haluaisin kuolla, koska olen aina kuvitellut kuolevani kokeillessani jotain täydellisen idioottimaista ja uhkarohkeaa, tyyliin benjihyppy ilman köyttä tai viuhahtelua keskellä kehä I:tä. Tietysti voisi olla kiva jos saisi niin hyvän orgasmin, että verisuoni räjähtää päässä.

Sää-stäväisyydestä

Raparperi-Raisan pöytäliinasta tuli mieleeni tarina omasta suvustani.

Isoisäni lapsuudenkodissa elämä oli niukkaa, kuten suurimmassa osassa sen ajan suomalaiskodeista. Turha suunsoitto ja ilonpito eivät kuuluneet asiaan. Isoisäni loi myöhemmin hyvän uran ja ansaitsi niin, että saattoi lähettää äidilleen joka kuukausi rahaa. Helpottaisi vähän vanhenevien vanhempien elämää. Myöhemmin hän lahjoitti silkkisen pukukankaan äidilleen 50-vuotissyntymäpäiväksi. Tämä ei ollut koskaan omistanut oikein hienoa pukua.

Kun vaatimatonta jäämistöä alettiin vanhempien kuoleman jälkeen jakamaan, löytyi mm. harmaa silkkikangaspakka kääreessään, koskemattomana, sekä pankkitili jonne oli kerätty kaikki vuosikymmenten aikana lähetetyt rahat. Isoisälleni se oli paha isku.

Olen usein ajatellut sitä, miten vain jokunen vuosikymmen taaksepäin suomalaiset ovat olleet yhtä kouluttamattomia, kädestä suuhun eläviä kuin suuri osa ghanalaisista nyt. Ghanalainen muori, jolle poika lähettää rahaa, kuitenkin toimisi (tämä on siis stereotypia) melkein päinvastaisesti. Ensisijalla elämässä ovat upeat puvut ja mahtavat, monipäiväiset juhlat - erityisesti hautajaiset - joihin riittää aina rahaa vaikka perhe olisi miten köyhä. Sen jälkeen kun nämä perustarpeet on tyydytetty, tulevat koulumaksut, monipuolinen päivittäinen ravinto, asuminen, muu omistaminen... Säästöön ei varmaankaan jäisi rahaa eikä kankaita.

Miksi yhtä köyhä suomalainen ja ghanalainen toimivat noin eri tavoilla? Nopea arvaus: Suomen talvi pistää koko eliöpiirin vetäytymään kuoreensa, säästämään kuukausikaupalla, kun taas Ghanan luonto jakelee nopeasti mädäntyviä hedelmiään ympäri vuoden, ja niistä on parempi nauttia silloin kun ne ovat käsillä.

Nykysuomalaisilla vain taitaa tiiviiden asuntojen, ylenpalttisen lämmityksen ja muutenkin korkean aineellisen elintason myötä olla ainakin Euroopan trooppisimmat olosuhteet talvisaikaan. Eikun pilettämään. Huomenna kuolemme.

Ihan tavallinen Leena

Tässä se totuus nyt sit on. Älyykkyys pitää totta kai paikkansa (vähän ihmettelin miten en päässyt top-teniin :) ja epäsosiaalisuuteni ja epäkohteliaisuuteni on totta, sekä homostelu. Mutta olen paljon huikentelevaisempi kuin mitä tuo analyysi antaa ymmärtää. Tai siis olisin jos olisi tilaisuuksia.

Sekin kunniaksi fazeanylzerille, että tuo julkkis-match osui aivan nappiin. Minä ja Annahan ollaan kuin identtiset kaksoset!
[via pinseri]

Yäk, en syö!

"Ravitsemusprofessori Antti Aro ehdottaa, että kouluruokailusta tehtäisiin pakollinen oppitunti. Tunti olisi demostraatio oikeanlaisesta ravinnosta." (YLE uutiset)

Jos kouluruokailu olisi ollut silloin aikanaan oppiaine minä olisin reputtanut kirkkaasti. Jäiköhän muillekin painajaisina mieleen kinder-yllätysperunat (torakka päivässä tai silleen) sekä muoviperunat ja kierrätyskurkut joita keittäjät fiksaili syömiskuntoon suolalla ja sokerilla. Porkkanaraastetta oli varmaan kuivatettu jossain päiväkausia, ja makaronilaatikkoa puolestaan kostutettu. Sekään ei mieltä ylentänyt että joka ikinen arkipäivä 12-vuoden ajan piti vetää sitä saatanan samaa näkkäriä. Lukioiässä meni kurkusta alas enää pari ateriaa per kuukausi. Kaikki muu aiheutti oksennusta. Kouluruokailusta ei opi muuta kuin paskan makua ja pakokauhua.

Missäs vaiheessa ne lapset saa sitten relata ja rupatella keskenään jos lounaallakin pitää opiskella?

Siinä oli mettä, sano että.

Vaihdan bussia Pohjois-Haagassa. Hetken tänään aamusella ihmettelin, että nyt on kyllä maisemassa jotain outoa. Ei perkele, tuon hehtaarin kokoisen aukion paikallahan oli vielä viimeksi sankka havumetsä! Venytinkö työpaikalle paluuta hieman liian kauan joulun jälkeen kun helsinkiläisittäin isohko metsäkin ehtii siinä ajassa kadota?

(Minä kyllä osaan hukata metsänkin.)

Samalla kun heivasivat sen metsän hiiwattiin, olisivat kyllä voineet viedä myös ne Sarasvuon naamalla koristetut parimetriset pysäkkimainokset.

Taidan olla innostunut

Hyvä päivä. Sekä Mindy että Mitvit ovat päivittäneet.

Senkin puolesta, että olen vaeltanut kirjastoissa ja roudannut kotiin kilokaupalla kirjoja kuva-analyysin kurssin valmistelua varten. Yhtäkkiä mieleni sinkoilee ideoita. Tehtäviä, kuvia, kirjallisuutta, luennonaiheita. Jee!

Näin Leenan tullessani Taikin kirjastosta Kipsariin ja silitin sitä. Se ei huomannut mitään kun se oli uppoutunut kuunteleamaan guruaan. Se oli jotenkin hellyyttävää. Mutta munkin piti mennä. Kyllä me pian tavataan oikeasti.

monenmoista herraseuraa

Vietin viikonlopun Kuusankoskella hauskasti polveilevassa mummonmökki/satulinna talossa. Olihan siellä upeita ihmisiäkin mutta tutustuin myös uusiin loistokissoihin. Paikan ehdoton isäntä oli silmäpuoli kreikkalaiskolli joka pyöritti ihmisväkeä täysin mielensä mukaan, ja sitten siellä hengaili naapuruston muita kaikenkirjavia kattipersoonallisuuksia.


Jotkut suomalaisetkin yrittävät nyt lyödä rahoiksi haastamalla Philip Morrisin kevytsavukkeiden harhaanjohtavasta markkinoinnista. Onnee vaan matkaan. Epäkiinnostavimpia tyyppejä joita olen tavannut oli Hollanninreissulla yhteen päivällisseurueeseen osunut Jenkki joka oli Philip Morrisilla lakimiehenä. Se oli sellainen hiukan etovalla tavalla komeahko tyypillinen American Dream joka oli varmasti nuorena ollut captain of the football team, tai vähintään se oli tapaillut jotain cheerleadereitä, veikkaan, sen verran tuli pahimmat jenkkikliseet ja kapitalistiset arvot siitä tyypistä esiin. Eikä sillä ollut mitään kiinnostavaa sanottavaa tahi tarjottavaa.

Vietän aikaani paljon mieluummin Kuusankosken kissojen kanssa.

Kummittelee

Yritin avata Bloggerin, avautui Photoshop. Vinkkivinkki? No joo, eikä kovin yllättävä. Aamusta asti mun on tehnyt mieli työhuoneelle. Mutta menin kirjastoon haalimaan matskua kuva-analyysin kurssia varten. Olen ottanut taas opetushommia. Tuntuu hieman työläältä aloittaa, mutta kurssi pitää talouttani kurssissa. Eikä sitä ole kuin kahden opintoviikon verran.

Mielessäni kummittelee, rakentuu eräänlainen kuvamaailma. Palasina vielä. Tekisi mieli laittaa niitä palasia paperille. Relax. Ensi viikolla on aikaa, kun ei ole vielä eikä enää töitä.

Työnhakuun

Nyt jo tuntuu, että pitäisi päästä lomalle. Ehkä se johtuu siitä, että tänään on viimeisimmän bilsankirjan deadline, enkä pystynyt jättämään sitä täysin mielestäni joululoman ajaksi.

Tällä kertaa sain siis sommitella ja piirtää kokonaisia maisemia, en pelkkiä ötököitä tai kaavakuvia. Täytyypä sanoa, että kuvista tuli hyviä, osasta jopa upeita. Tein pieniä tekniikkakokeiluja: piirsin kuvia siveltimellä, toisia sivellinkynällä ja joitakin ohuella teknisellä kynällä. Tekniset ovat professionaalin näköisiä, mutta siveltimellä tehdyt komeimpia. Jäljen vaihtelevuuden ei pitäisi olla ongelma, kaikki on kuitenkin mun näköistä ja samoihin kansiin on joka tapauksessa tulossa eri tekijöiden erityylisiä kuvia.

Niin se loma. Toiveeni saattaa toteutua, mulla ei nimittäin ole töitä tästä eteenpäin. Olen ajatellut, että voisin piirtää animaatiota, joten aion tiedustella, josko joku animaatiofirma tarttis kuvantekijää - vaikka taustakuvien, jos mun kokemus ei toistaiseksi riitä liikkeen piirtämiseen. Sinänsä ei ole väliä mitä teen, kunhan saan piirtää vimmatusti, ja animaatioissahan tuppaa olemaan paljon työtä.

Pyhyypäivä

Ei geeneistäni pitäisi olla kuin yksi kahdeksasosaa hämäläistä.

Olen viettänyt puoli päivää kuunnellen erilaisia sykähdyttäviä midi-jonotusääniä yrittäessäni (vihdoin) hoitaa asioitani. Sitten roikuin alepan ovenrivassa ihmetellen miksei se aukea ja miksei siellä sisällä ole edes valoa. Kirkastuihan se sitten lopulta, että nyt on loppiainen. Se taas tarkoittaa että eilen oli systerin synttärit. Unohdin lähettää sille tekstiviestin.

Maitoa saa onneksi kioskistakin. Luovuin suunnitelmastani lähteä kaupungille shoppailemaan tänään.

Catfight!

Heidi-faneille tiedoksi, että Heidi ei ole blogannut vähään aikaan koska Heidi on sa-la-pe-räi-nen.
Muhahaah.
Täällä meillä ihan reilusti kuitenkin kaffiteltiin Heidin kaa ja selailtiin blokeja kasarimusaa kuunnellen. Vieras vei kissat mukanaan omaankotiin. Vähän on oudon yksinäistä nyt mutta ei pahasti: vanha rouva Hiili, Zen-kissa, pisti sen perkeleen rähinäksi kun tajusi joutuvansa laatikkoon. Kädessäni on nyt tuntuvana muistona maukkaat verenpunaiset naarmut elukka-kämppiksistä.
Minä se vaan oon niin nössis että otan turpaan pikkuriikkiseltä kissavanhukseltakin. Mut se olikin epäreilu tappelu vähän samaan tapaan kuin tietokonepeleissä joissa toisella on yksi henki ja toisella yhdeksän.

Sivumennen sanoen

Sisältää spoilerin Virpi Hämeen-Anttilan Alastonkuvia-romaanista.

Kaikella kunnioituksella Virpi Hämeen-Anttilaa kohtaan, hänen sunnuntain HS:n artikkeliaan kohtaan, tieteellistä uraa kohtaan, sietokykyni lukijana on ylittymäisillään Alastonkuvia -romaanin loppupuolella. Alku oli silkkaa vetävää viihdettä, kuten aikaisempi Suden vuosi.
Nyt, kolmen neljäsosan jälkeen kaikki mahdolliset lukijan romanttiset toiveet ja odotukset on täytetty - "paremmin kuin hän oli koskaan voinut kuvitella" -ja vieläkin pikku pulmia ja hehkutusta riittää. Toivottavasti tulee traaginen loppu. Paljastuu että he ovatkin lähisukulaisia.

Ehkä olen lukenut väärin, ehkä jännitteenä onkin, miten Anna onnistuu väitöskirjassaan, ja romanssi on vain sivujuoni.

Digestive

Näin se käynnistyy. Aamulla vielä löytyi pari tsekkiä ja yksi italialainen meidän varapatjoilta. Viimeöinen matka Pietarista Helsinkiin kun viivästyi sen verran että pojat missasivat Rovaniemen jatkojunansa. Reissu oli, no, millaista se nyt on kun lauma nuoria tai eh, nuorekkaita suomalaisia sekä vaihtareita matkaa venäjälle uudenvuodenviettoon. Juopottelua, viina-aiheisia vitsejä, krapulahysteriaa, korruptoituneita miliisejä, tasoittavien tasoittavia, kadun miesten ja rottien ruumiita, kadonneita matkatavaroita, sekoiluiden loputonta kertaamista. Aloin loppua kohden hieman kyllääntyä, kun en itse niin kauheasti voi enkä välitä ryypätä. Osaan mokailla ilman viinaakin.
Prkl.

Meitä oli onneksi monta hyvää ystävää omassa porukassa. Tein edullisia levyostoksia (piraattiparatiisi - vain osa levyistä suostuu soimaan mun sterkoissa) ja hankin tosi kauniit kävelykengät ja housut. Kaurismaiset myyjätytöt vetäytyivät nurkkaan tyrskähteleväksi piiriksi, kun me suomalaiset saavuimme putiikkeihin lankkaamattomissa kengissä, kuraisissa lahkeissa, linssit huurussa.

Huomenna pitäisi tarttua kynään. Hermostuttaa. Että se vie mut mennessään. Tai ettei se vie.

Räiskäleitä

myty_pot ovat tosiaan työvaihteella. Lasketaanko työksi croquis-piirustus? Ehkä se on ammatillista itsensä kehittämistä ilman välittömiä tulostavotteita. Yllätyin, miten huonoja piirroksia suolsin. Yleensä olen siinä lajissa, no, ainakin itsevarma. Mulla oli myös osittain väärät välineet; nopeita asentoja varten pitää olla kasa valmiiksi leikattuja suoria max aakolmosia, ei rulla isoja akvarellipapereita joita pitää pingotella niin että kuuden minuutin asennoista jää kaksi piirtämiseen. No, pari viimeistä piirrosta olivat parhaita, vaikka niissä oleva hahmo näyttääkin naiselta. Mitäs pitää polkkatukkaa, polkkatukka on miehellä epäseksikäs. Sanoi Jumala radiossa.

Mun lukeminen on ollut, eh, keskittymätöntä. Seuraavanlaista satoa löytyy viime kuukauden ajalta:
Caroline Myssin Hengen anatomia (melko-asiallista hörhöilyä, luen varmaan loppuun), Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka (tajutonta sanansäilää, mutta romaanina hajanainen, jätin lopulta kesken), Paulo Coelhon Neiti Prym ja paholainen (hyviä eettisiä pähkinöitä, lukaisin hetkessä), erilaisia graafiseen suunnitteluun ja typografiaan liittyviä teoksia (selaillen ja/tai alusta loppuun lukien), Tua Forsströmin runoja (sieltä täältä, jotenkin en saa niistä otetta tällä kertaa), Maija-Liisa Swantzin Aikani Afrikassa (vaikuttaa hyvältä oman aikansa kehitystyön kuvaukselta, ehkä luen joskus loppuun), Philip Gourevitchin Huomenna meidät ja perheemme tapetaan (aloitin juuri, kertomuksia Ruandan kansanmurhan ajalta, todella kiinnostava).

Meikäläinen vetäytyy nykyään unten maille puoli yhdentoista aikaan. Milloin viimeksi näin aikaisin? Yhdeksänvuotiaana? Eilen illalla oli lettuvieraita, ja räiskälepinon huvetessa rupesi isäntäväki haukottelemaan ja kävi kovin hajamieliseksi. Vieraat urheat jatkoivat Kallion baareihin. Pölähtäkää toistekin!

Tuoksuvaa uutta vuotta!

Päivällä haistelin villapaitaani epäluuloisena ja yritin muistella ketä äijää olisin muka halaillut viimeaikoina, sen verran voimakas partaveden tuoksu tarttui nenään. Ei tullut ketään mieleen kas kummaa. Selvisi sitten että joku on ilmeisesti hajottanut partavesipullon rappukäytävään. Ouh jeah mikä lemu! Ja se tunkeutuu sisään kämppääni. Tai sitten jollakulla yläkerrassa on kosija joka on asialla vähän liian tosissaan.

Eipä tässä sitten muuta kuin onnellista kakstuhattaviittä kaikille vaan! Pihaa komistaneelta lumiukolta on pää tipahtanut ja raketit jo hiljenevät mutta täällä kämpässäni jatkuu emännöimäni hulvattomat toogabileet, Jacques jo nappasi minusta kuvankin juhlahumun keskellä: