Minä olen nyt kaksi kuukautta vanhan Aatu-pojan kummi. Aatu ei itkenyt yhtään kasteen aikana, mutta piereskeli aromaattisesti. Sitten se nukahti ja aisti entistä vähemmän, mitä sen ympärillä hääräilevä aikuisten lauma touhusi. Se painui siihen todellisuuteen, jossa se yhä viettää suurimman osan ajastaan muhien ja versoen. Me siunasimme hänet. Itketti koko ajan.
...
Sain kuin sainkin kummilahjan tehdyksi ajoissa. Se oli pieni ihme. Akvarelli valmistui niukasti perjantaina puolilta päivin. Sitten rupesin leikkaamaan kehyskartonkia askarteluterällä ja olin melkein varma, että väsymys ja kiire saavat käden tekemään kuoppaista jälkeä. Operaatio sujui kuitenkin lähes täydellisesti. Olin kai kuluneella viikolla stressannut niin perusteellisesti koko elämääni, että olin itse asiassa stressannut stressin pois. Kuva kehyksineen oli kaunis. Ehdin asemalle hyvissä ajoin ennen junan lähtöä.
...
Aina sanotaan, että vauva ei ymmärrä olevansa erillinen olento. Kääntäen: vauva ymmärtää, että se ei ole erillinen olento. Kasvaessaan siitä ehkä tulee pieni yksilö joka kamppailee yksin suuressa maailmassa, ja sitten se saattaa käyttää loppuikänsä löytääkseen takaisin toisten yhteyteen. Jotkut ex-vauvat kai löytävätkin.
Aatu muksauttelee vahingossa itseään nyrkeillä. Se ei vielä katso peilikuvaansa eikä selkeästi erota äitiä isästä tai tädistä. Itse asiassa, aika mielenkiintoinen näkökulma.
Monday, May 24, 2004
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment