Konstit on monet, sanoi pöytä

Tänään oli viimeinen päivä kirjoittajakoulua. Kaksi vuotta opintoja takana. Nyt voin sitten opetella kirjoittamaan itse.

Lempiviholliseni S piti hykerryttävän päätösluennon siitä, miten jumista voi päästä liikkeelle ja miten kerrottavaan maailmaan mennään sisälle ja syvälle. Hän kertoi omista konsteistaan.

S ehdotti: kerää mukana kulkevaan vihkoon jatkuvasti havaintoja. Havainnoi vaikkapa lintuja, neniä, jalanjälkiä tai jotakin muuta kertomukseesi liittyvää seikkaa. Havaintojen tarkoitus ei ole tuottaa tieteellisluonteista tietoa tai totuutta, vaan ruveta synnyttämään uutta maailmaa.

Kun paneutuu jonkin hyvin rajatun seikan havainnointiin, kaikki muukin rupeaa liittymään siihen. Esimerkiksi arkipäiväiset esineet saattavat alkaa muistuttaa kasvojen osia tai sorsien tavanomaiset puuhat näyttäytyvät osana jotakin salattua suunnitelmaa. Tarinan kalusto rupeaa kehkeytymään kuin jonkin orgaanisen prosessin tuotteena.

Valmiissa tarinassa tällainen syntyprosessi tuntuu siten, että kertomuksen eri elementit ovat maagisessa suhteessa toisiinsa ja niiden kenttä värähtelee. Lukija ei osaa purkaa tai selittää risteileviä merkityksiä ja symboleita, eikä saata muuta kuin värähdellä mukana. (Mulle tulee mieleen esim. Márquesin Sadan vuoden yksinäisyys, vaikkei tällä tavalla toimivan teoksen tarvitsekaan olla fantasiaa.)

Musta tällainen kirjoittaminen/lukeminen on sen huomioon ottamista, että piilotajunta kirjoittaa ja lukee teosta yhtä paljon ja ehkä enemmän kuin tietoinen.

Sivusin jo edellisessä merkinnässäni sitä, kuinka ympäristössä joskus tuntuu olevan meneillään jotain aivan muuta kuin miltä näyttää. Huomiooni liittyi kyllä haikeus siitä, että nuo toiset todet pysyvät enimmäkseen kovin etäisinä. Mielikuvitus majailee horrostilassa. S:n puhe säpsähdytti: asialle voi ja tulee tehdä jotain. Mielikuvitus täytyy ravistella hereille ja pistää töihin. Tulee kokeilla, harjoitella ja jalostaa keinoja havaita toisin.