Sattuu

Kävin eilen illalla katsomassa Hotelli Ruandan. En juurikaan nukkunut viime yönä. Ei leffa paha ollut, yhtään irtopäätä ei lentänyt ja lopussa näkyi valoa. Mutta olen päivänä muutamana taas lukenut Gourevitchin Huomenna meidät ja perheemme tapetaan iltalukemisiksi. Kuten olen ennenkin kertonut, se on tavattoman kiinnostava kirja. Olen lukenut sitä vähän kerrallaan. Se synnyttää melkein kipua tuottavaa häpeää. Vuoden 1948 Kansanmurhasopimus olisi velvoittanut YK:n puuttumaan tutsien hävittämiseen, ja juuri sen takia sanaa kansanmurha ei haluttu länsimaissa käyttää... leffassa tämä petos tulee ilmi rajusti ja tunteisiin vetoavasti, ja kirjassa se käydään läpi piinallisen analyyttisesti ja huolellisesti. Tiedon ja tunteen yhdistelmä ei jätä mielelle takaportteja.

Tunnustan, että (myös) Sudanin tapahtumat (koko vuosikymmeniä kestäneen sodan ajalta...) menivät multa aika lailla ohi. Kauheaa myöntää, mutta en vieläkään ymmärrä, mitä siellä tapahtui (nyt meinasin kylläkin ottaa selvää). Tähän on kai monta syytä. Ensinnäkin, sanomalehtien (Hesarin) uutisoinnin avulla siihen oli vaikea päästä sisään. Pelkällä maininnalla taistelevien osapuolien nimistä ja vaatimuksista en kykene hahmottamaan tilannetta. ”Hirveää, siellä ne tappavat toisiaan” -asenne vain hämärtää tilanteen. Gourevitch kirjoittaa hyvin siitä ilmiöstä, että usein länsimaat kieltäytyvät näkemästä politiikkaa kolmannen maailman konflikteissa, ja kuittaavat ne jonkinlaisina luonnonilmiöinä, sotina ilman ideologiaa. Tähän lankaan menee lukijakin kovin helposti. Ja loppujen lopuksi, en lukenut läheskään kaikkea mitä siitä kirjoitettiin. Ihmeellistä, miten oman maailmansa voikin rajata niin sieväksi.

Sen myötä, kun oleskelin vaivaisen kuukauteni Ghanassa, Afrikan mantereen asiat ovat ruvenneet tuntumaan mulle tosilta. Vasta sen myötä.

Nykyään ei pitäisi piiloutua sen taa, mitä joku Hesari ei kirjoita tai kirjoittaa. On niin helppoa löytää tietoa. No, maistiaisiksi Sudanin tilannetta seuraava blogi:
http://passionofthepresent.com/