Mulla on merkillinen suhde päivämääriin. Usein, kun katselen tai ajattelen kuluvaa päivämäärää, se herättää mussa hykerryttävän tunteen. Tammikuiset päivämäärät ovat tyylikkäitä, helmikuiset iloisia, heinäkuiset muistuttavat lapsuuden kesien loputtomuudesta, loka- ja marraskuiset päivämäärät ovat haikeita mutta turvallisia. Vuosiluku siinä perässä tuntuu yleensä hienolta, edistykselliseltä. Ylpeä, onnellinen tietoisuus siitä, että aika kuluu. Syklisenä, mutta eteenpäin vierivänä.
Ajattelen päivämääriä usein, mutta nyt asia tuli mieleen, koska huomasin jotain outoa. Juuri nyt, kun kevät on räjähtämäisillään, kesä ryöppyämässä päälle, päivämäärä näyttää jotenkin - kuristavalta. 28.huhtikuuta. Ihan kuin aika olisi ihan pian loppumassa. Osittain se liittyy lopukuuhun, kuukauden päivien ehtymiseen. Se liittyy pieneen, merkitsevään huoleen kesästä - löydänkö duunia kun tän hetkinen homma loppuu toukokuun puolessavälissä?
Mutta eniten siinä on kai luontokappaleena olemisen haastetta. Talvella kaikki elollinen uinuu kiepissään, niin syvässä unessa ettei kaipaa minnekään. Silloin on helppo olla onnellinen päivämääristä. Mitään mahdollisuuksia ei ole hukattu, kaikki potentiaali on säilössä vielä hyvän tovin. Mutta nyt... vaaditaan jotain. Pitäisi jo tuntea itsensä ja täyttää ne hurjat ja nimettömät lupaukset. Jos ajattelen untani muutama päivä sitten, niin ihan pian mun pitäisi astella savannilla hiipivän leijonan eteen ja katsoa sitä silmiin. Mitä sitten tapahtuisi?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment