Hiihdot on hiihdetty. Torstaina kävimme vielä jyystämässä noen ja neulasten kyllästämää litisevää latupohjaa Paloheinässä. Kevätilma oli tulvillaan - pölyhiukkasia, tai jotain. Oli työlästä hengittää. Parin kilometrin kohdalla henki rupesi vinkumaan. Eräässä jyrkässä nousussa yltyi vinkuna niin kovaääniseksi, että se kantoi jo yli suksien ja sauvojen tohinan. Laella hidastin ja katsahdin ylös nuoren koivun latvaan: siellä kapisteli mustarastas, availi laulukanaviaan. Olin erehtynyt äänilähteestä. Yhtäkkiä muhun virtasi lisää energiaa ja henkikin alkoi kulkea vapautuneemmin. Loput kilometrit olivat leikkiä vain.
Heh. Mies alkoi kuluneella viikolla valittaa, että hän asuu minun työhuoneellani (=asuntomme). Olin työskennellyt himassa, koska työhuoneella ei ole nettiä, enkä ole sinne sitä halunnut, koska tahdoin rauhoittaa paikan kuvantekemiselle. No, mun oli hiillostuksen alaisena myönnettävä, että kuvantekoduunia mulla ei tule olemaan ainakaan seuraavaan puoleentoista kuukauteen, sen sijaan koneella vääntämistä sitäkin enemmän, eikä mun omakaan pää taitaisi enää kestää kotona kykkimistä. Päätöksen ja toteutuksen välillä oli noin vuorokausi. Perjantaina olin jo työhuoneella nettipiuhan päässä. Täytyy sanoa, etten ole aikoihin keskittynyt niin hyvin. Luulin, että käy päinvastoin, sähköpostit ja blogit valtaavat työpisteeni. Höps. Työn ja vapaa-ajan sekä työpaikan ja kodin eriyttämisessä todellakin on itua. Mä en oikeastaan tajua, miten se voikin olla niin yksinkertaista: työhuoneella ei tee mieli keskeyttää työtään suhaamalla netissä. Kotona ei tee mieli tehdä töitä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment