Purgatorio

Kun yhteenmuuttopäivä lähestyy, tuntuu koko ajan selkeämmältä, että tämä touhu on myös rituaalista. Olen kantanut säkeittäin, laatikoittain vanhoja kamojani kellariin, kirpparille, roskiin. Yhdeksänkymmentäluvun alun hippivaatteeni ovat päässeet komeron tunkkaisuudesta trendien kiertokulkuun. Mun (käytännössä) yhdenistuttava sohva lähti. Eilen tyhjensimme, puhdistimme ja vahasimme olo/makuuhuoneen lattian. Nyt vanha parketti kiiltelee vaaleana. Sehän on kaunis! Pistää miettimään tarkkaan, millä roinalla sitä enää haluaa peittää. Seulan ovat läpäisseet vasta stereot sekä cd- ja vinyyliteline. Tavataröykkiöt odottavat keittiössä tuomiopäivää. Ensi viikon torstaina saapuu miehen maallinen omaisuus.
 
Tää on yllättävän hauskaa ja romanttista. Olen kai ajatellut, että kimppaan muuttaminen on proosallinen ja käytännön olosuhteiden sanelema tapaus. Että sitä vaan romautetaan kamat samaan huoneistoon, riidellään kumman kirjahylly saa jäädä, aletaan elämään limittäin ja yritetään tulla toimeen toisen huonojen tapojen kanssa. No, hiukan kärjistäen. Mutta tässähän tapahtuu muutakin, jotain mitä on vähän vaikea muotoilla kaiken hötäkän keskellä. Olen viime päivinä sanonut itselleni lukemattomia kertoja eri esineiden äärellä: Tää on menneisyyttä, voin luopua tästä, on mahdollista luopua tästä.