Sitten menin kotiin itkemään, koska yhtäkkiä kolahti ensinnäkin kertaheitolla kaikki ne tunteet joita imeytynyt käsikseenkin mukaan. Nyt kun olin todistanut niiden syntymistä kuviksi, tajusin koko tekstistä paljon lisää asioita ja teemoja joita siihen oli tullut, osin suoraan tekstistä ja osin koko muun tuotantotiimin työn ansiosta. Toisekseen kolahti (vasta nyt) sekin, että perkele kun aluksi oli vaan idea joka Mikan kanssa vaan keksittiin ja kirjoitettiin, ja nyt sen eteen on raatanut varmaan 50 ihmistä pitkää päivää, ja osa selvästi suuria tunteita mukana ja kaikkensa peliin laittaen, ottaen teoksen omaksi projektikseen omasta työroolistaan käsin. Ja rahaakin on palanut ihan saatanasti. Iski aika nöyrä olo. Tai en tiedä onko nöyrä oikea sana, mutta jotenkin koko projektin mittakaavan yhtäkkinen tajuaminen on vaan aika pakahduttava tunne.
Bussimatkalla kotiin ihmettelin pitkään miksi minua vilkuillaan yhtenään. Kaikesta ympärilläni leijuvasta lakanlemusta huolimatta olin unohtanut, että minulla on sininen fleda.
No comments:
Post a Comment