Vaaravyöhyketerapiaa

Kävimme tiistaina kuulemassa uutta runoutta Villa Kivessä, joten tänä iltana vastapainotetaan viikkoa Megazonessa. Apua! Mitä mulle tapahtuu? Varmaan vielä selitän pyssyilyn jälkeen posket hehkuen, että oli hauskaa. Viime aikoina olen löytänyt itseni mm. natisevasta pulkasta aivan liian korkean ja jyrkän vuoren päältä, puolikkaan romuauton ratista jääradan penkasta, ja junan vessasta, eh, tai ei siitä sen enempää :p - kaikki tää temmellys uudehkon ihmissuhteen kylkiäisenä.

Miksi on niin hämmentävää tehdä asioita, joita ei ole ennen tehnyt?

Tarkalleen ottaen, en ollut ennen käynyt Linnunlaulun runoklubeilla, mutta oli vaivatonta sopeutua kirjallis-huuruiseen puuhuvilailmastoon. Toisaalta taas, esimerkiksi laskettelu on tuttua puuhaa, mutta hissivoima ja kahisevat rinnebaarit on silti pystytetty ihan joitain muita ihmisiä varten. Mulle ei tuota (henkisiä) ongelmia puurtaa 45 kilometria murtsikkaa ja kaatua eteismatolle vapisevana myttynä. Pitkäkestoinen rääkki liittyy mun käsitykseen itsestäni, vahvistaa ja alleviivaa minun minuani. Hyppääminen metrin korokkeelta uima-altaaseen on taasen alaspääsemättömän pelottavaa. Entä 25 minuuttia Megazonea? Turpoahdettu nimi työntää luotaan ja mua nyppii se jotenkin esimiesmäinen käsitys työläisten huvittelutaipumuksista. Mutta miksi sen pitäisi mua närästää, laseri viuhukoon, reload energy! Activate shield! Mutta kun mun omakuvaan ei kuulu laumasieluisuus, huimapäisyys eikä kilpailuhenki! Olen pikemminkin: itsenäinen, sitkeä, taiteellinen, syvällinen! Se, mikä sotii jälkimmäisiä adjektiiveja vastaan, on hermostuttavaa. Megavyöhykkeellä ei voi käyttää aseena kynää (eikä löydä läppärillä, kai). Antautuminen leikkiin arveluttaa. Mitä jos mun minä katoaa siihen halliin (600m2)?