Ihanaa tekstaria pukkaa

Kaksi osaa, yhteensä kolme tarinaversiota Sydän kierroksella -sarjasta on nyt esitetty. Olen ihan tyytyväinen. Ensi-iltakin meni ihan ok, mutta teos on käsikirjoitettu niin, että sitä pitää esittää monta kertaa putkeen jotta henkilöhahmot syvenisivät riittävästi. Ekan illan yksinäinen kierros siis saattoi jättää vähän sekavan vaikutelman osalle katsojista. (Enpä tiedä varmasti kun ei tässä ole sitä päässyt vielä tarkkaan selvittelemään). Mutta eilen lähetettiin kaksi tarinaa putkeen ja niistä jäi hyvä maku. Tuntuu, että nyt ollaan pääsemässä kunnon vauhtiin.

Erityisen yllättynyt ja suorastaa liikuttunut olen siitä kuinka makeita tekstiviestejä katsojat kertomukseen lähettävät. Höpönpöpöä ja haistakaa v** osastoa on todella vähän. Lähes kaikki viestit pureutuvat ihan suoraan henkilöhahmoihin ja heidän toimintaansa, sekä rakkausteemaan. Upeeta.

Tälläkö rikastuu?

Hoo, Sydän kierroksella pääsi Hesariinkin. Netissä on palanen jutusta ja vähemmän yllättäen sielläkin heti ensimmäinen lukijakommentti on "rahastamisesta":

"Vuorovaikutteisuus on päivän sana, kun ohjelmalla kerätään helposti mainosaikaa suurempi tuotto ihmisten maksullisista tekstiviesteistä. Ja tämän päälle tulee sitten vielä TV-lupamaksu, joten kauppa se on mikä kannattaa YLE:lläkin."

Nimimerkille realisti voin kertoa, että ei tästä mitään rahaa tule kenenkään muun taskuun kuin jotain tekstiviestipalvelun tarjoajalle. Palvelun perushinnan päälle jokaisesta viestistä katsojalle lähtevä paluuviesti maksaa meille.

Yhden viestin hinta määriteltiin (tuottajahenkilöt rukkasivat) niin, että tehtiin jonkinlainen arvio saapuvien tekstareiden määrästä. Sitten katsottiin tekstiviestipalvelun aiheuttamat menot ja katsottiin paljonko pitää viestille antaa hintaa, että kustannukset tulisi katettua. Eli päätavoite meillä on se, että ei tulisi takkiin. Ei tästä tekijöille kuten ei YLEllekään mitään tuloja kerry.

0,95€ on mielestäni kyllä suht. paljon. Alkuun suunniteltu hinta oli 0,80€, mutta palvelun aiheuttamien kustannusten takia sitä piti nostaa. Vaihtoehtoisesti olisimme voineet lähettää vakiovastausviestin samalla hetkellä kun viesti saapuu järjestelmään, mutta paremman vuorovaikutuksen takia haluamme antaa astetta kehittyneemmän reaktion.

Paluuviestien sisältö siis vaihtelee hieman sen mukaan mitä viestille systeemissämme tapahtuu. Tämä tarkoittaa sitä, että emme voi lähettää palautetta saman tien vaan viestin on saavuttava omaan järjestelmämme jossa vasta haluttu vastausviesti voidaan lähettää. Tämä aiheuttaa viivettä ja samalla kalliimpaa meille kuin instant-reaktio. Toisaalta tällaisia palveluja järjestäneet väittävät, että tuollainen 15 sentin hintaero ei ole koskaan vaikuttanut asiakkailta saapuvien viestien lukumääriin.


Yleisesti alalla on käynyt niin, että Suomessa moni hyvä palvelu, mobiilisisältöhässäkkä, taide ja –teos on kaatunut tai sisällöllisesti heikentynyt siksi, että tekijöillä ei ole kustannussyistä varaa lähettää asiakkaille paluuviestejä siinä määrin kuin haluaisivat, muuten palveluiden hinta nousisi liian korkealle.

Hups

Maailman ensimmäinen

Lisää pieniä juttuja Sydän kierroksella -sarjasta alkaa ilmestyä lehtiin. Kiinnostavaa onkin kuinka vaikeaa sarjan kuvaaminen lyhyesti ja samalla kansantajuisesti on (enkä minäkään jaksa yrittää sitä tässä nyt). Konseptimme on toki ensimmäinen laatuaan, ihan uudenlainen vuorovaikutteinen lajityyppi, mutta ei sentään "..interaktiivinen projekti, joka on ensimmäinen maailmassa."

Ei se myöskään ole "maailman ensimmäinen romanttinen komedia" kuten jossain vanhassa tiedotteessa asia mainittiin pienen kieliopillisen kiekuran ansiosta.

Muutenkin tuo "maailman ensimmäinen" taitaa olla kovin mukava sanapari painaa paperille. Maailman ensimmäinen mmmm... joo hohdokasta. Maailman ensimmäinen, maailman ensimmäinen, ensimmäinen maailmassa. Juu-uu. Kivasti rimmaa tämä sanapari, siksi kai sitä viljellään.

Kunniattomat kahmii kunniaa ja tunarit tunaroi

Englanninkieliset lehdistötiedotteet ovat levinneet kuin kärpäset suhisten ympäri maailmaa ja internettiä. Kiinnostavaa kyllä niiden pohjalta tehdyissä jutuissa kaikki kunnia, jopa koko konseptin keksiminen menee yhdelle teknologiapartnereistamme, missään ei edes vilahda alkuperäisidean saaneiden eli minun ja Mikan nimiä. Joissain jutuissa ei edes mainita teoksen nimeä ollenkaan, tahi tuotantoyhtiöitä tai ohjaajan nimeä, mikä on aivan normaali käytäntö, kuin myös broadcasterin nimen maininta.

Tekniikkapartneri syytää asiasta brittilehdistöä, joka muka vaan korostaa omanmaalaisten tekemiä juttuja. Mutta täysin normaalien käytäntöjen mukaisten asioiden poisjääminen ynnä iso kasa muita asiavirheitä on niin systemaattista joka jutussa, että voiko tämä nyt todellakin olla vaan sitä, että kirjoittava toimittaja ei osaa lukea tiedotetta?

Harmittaa.

Seuraava sen sijaan lähinnä huvittaa:
Googlatessa löytyi norjalainenkin uutinen teoksestamme. Siinä sanotaan, että "Sydän kierroksella on vähän niin kuin amerikkalainen L-koodi tv-sarja, koska siinäkin fanit ovat päässeet kirjoittamaan jaksoja". Hehe, edellisessä lauseessa on ainakin kolme asiavirhettä plus kertomat päälle.



Sellaisen vielä haluaisin sanoa Sydän kierroksella –produktiosta, että vaikka suurin osa siihen panoksensa antaneista on tehnyt häkellyttävän upeaa työtä suurella ammattitaidolla ja antaumuksella, niin mukana on ollut myös muutama mätäpaise joista on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Vituttaa, että he ovat mukana alku/lopputeksteissä ja saavat täysin ansaitsematonta kunniaa ja meriittiä.

Olenkin nyt oppinut, että AINA kun on rekrytoimassa joitain tyyppiä mihin tahansa tuotantoon, niin pitää ehdottomasti soittaa ihmisille joiden kanssa hän on aikaisemmin työskennellyt ja kysellä miten prosessi meni. Tämä muillekin ohjenuoraksi ja neuvoksi.

(Ja jos olet palkkaamassa jotakuta joka oli mukana Sydän kierroksella tuotannossa, niin voit soittaa ja kysyä minun näkemyksistäni.)

Vuoden 2006 parisuhde

Vanha juttu: medialabran opiskelijat ovat kahtena keväänä peräkkäin äänestäneet minut ja kollegani Mikan voittajiksi kategoriassa "They should be a couple already". Kerrottiin tämä M:lle joka nokkelana poikana lohkaisi että ensivuonna sen voittaa Leena ja sen läppäri.

Ollaankin oltu todella tiivis pariskunta, minä ja rakas "Hannani" (kolmevuotias PowerBook G4), koko syystalven ajan ja tuttu näky opiskelijaravintola Kipsarissakin. Siellä me sulkeudumme muulta maailmalta pois, kahdenväliseen syvään yhteyteen.

Tässä toki on se muille näkymätön puoli, että kun on pakko painaa hommia valitsen mielelläni tehdä niitä työhuoneen sijasta kahvilassa, jossa voi nauttia edes siitä, että on ihmisiä ympärillä, vaikka en ehtisikään niiden kanssa juuri kontaktia ottamaan. Ne muut vaan katselevat minua säälien, että toi on aina omassa maailmassaan, vähän vois avata ja kontaktia ottaa (näin on sanottu ja ystävälleni uskouduttu useammallakin minulle tuntemattomalla suulla). Ehkä ehdin tammikuussa lähetysten jälkeen.

Kovasti pussailua ja sensellaista

Lauantaisten Sydän-Bileiden saldoa:

- Paikalla maailman ihanimpia ihmisiä, ystäviä ja kollegoita.

- Mieletön määrä suudelmia ja haleja ja kehuja, ja hyviä keskusteluja ja kauniita ihmisiä.

- Termi "Leenan veli" on nykyään aika monen suussa muuttunut muotoon "Leenan komea veli". Mutta niinhän minä olen aina häntä mainostanut, muut vaan ei uskoneet ennen kuin näkivät, ja sittenkään meinanneet uskoa silmiään :)

- Tuunasimme kulttuurillista tapakoodistoa: tästä lähtien jos joudut pyytämään anteeksi (esimerkiksi sitä että vahingossa tönäiset jotakin henkilöä) sinun kuuluu myös antaa hänelle hellä ja syvä suudelma.

- Tietääkseni yhdellekään ei tullut mitään riidanpoikastakaan kenenkään kanssa, vaikka viini virtasi ja paikalla oli pari traumoja aiheuttanutta 'murheenkryyniäkin'. Paitsi ihan loppumetreillä kun jatkojen jatkoille tuli loisimaan joku helvetin tyhmä hippi, niin se alkoi rutista kun otin isännän valtuudet ja heitin sen lopulta pihalle. Mä oon nii äijä!

Greetings from Tampere

Tänään tarkastettiin "Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan suostumuksella" Virve Peterin väitöstyö Mediaksi kotiin. Tutkimus teknologioiden kotouttamisesta. Vastaväittäjänä oli Hannu Ruonavaara Turun yliopistolta. Tilaisuus kesti 2 tuntia, oli runsasyleisöinen ja paikoitellen turhankin leppoisa. Vastaväittäjä esitti sopivasti sekä helppoja että tiukkoja kysymyksiä, joista suurehkoon osaan Peteri vastasi ns. "ansiokkaasti".

Väitöstilaisuudet alkavat sillä, että väittelijä, vastaväittäjä ja tilaisuuden valvoja, kustos, marssivat saliin, jolloin yleisö nousee seisomaan. Kustos julistaa tilaisuuden alkaneeksi, ihmiset istuvat alas ja väittelijä aloittaa max. puolen tunnin mittaisen lektion, jossa selostaa työnsä ydinkohdat ja tieteellisen merkittävyyden. Lektion aikana salista ei saa poistua eikä tulla sisään. Lektion jälkeen väittelijä pyytää vastaväittäjää esittämään huomautuksensa ja kysymyksensä. Kun työtä on käsitelty 2-4 tuntia, vastaväittäjä lukee yhteenvetonsa ja (yleensä) puoltaa työn hyväksymistä tohtorin opinnäytteeksi. Sitten väittelijä pyytää yleisöä tekemään huomautuksia, jos sellaisia on. Usein jotain keskustelua syntyykin mutta ei tällä kertaa, joten kustos julisti tilaisuuden päättyneeksi.

Peterin lektio oli oikein hyvä. Aluksi teknologian tutkimuksen historiaa sikäli, että perinteisesti teknologiat on kuvailtu dynaamisina ja aktiivisina asioina, jotka tunkeutuvat arkeen, joka puolestaan on lähinnä keski-ikäisten ihmisten television katselua ja siivoamista. Domestikaatiotutkimus on tutkimusote, jolla vastakkainasettelua voidaan lieventää: Peterin haastatteluaineisto kiistää jyrkän aktiivinen - passiivinen asetelman.

Peteri käyttää brittiläisestä sosiologiasta kotoisin olevaa domestikaation käsitteestä käännöstä "kotouttaminen", jota suomessa käytetään maahanmuuttajien yhteydessä, koska Peteri haluaa korostaa teknologioiden arkipäiväistymisessä tapahtuvaa kokonaan uuden tunkeutumista johonkin, sekä sitä, miten tämä jokin uusi samalla muokkaa "kantaväestöä", eli kodin jo olemassa olevaa laite-, objektikantaa. Mä olen käyttänyt "kotiuttamista", joka suomen kielessä on armeija-termi. Peteri ei halua sitä käyttää, koska kotiutumisessa jokin jo kotona ollut palaa kotiin. Mä olen omaa valintaani puolustanut innovaatioiden historialla, mutta asialla ei kyllä ole mulle paljoa väliä koska kirjoitan englanniksi. Kiintoisa terminologinen kysymys kumminkin.
Mut joo, kotouttamisesta puhumalla Peteri samalla tuo domestikaatiotutkimukseen kulttuuritutkimuksellisen otteen ja kuulin Mary Douglasin nimen mainittavan, eli vaikka uudet laitteet ovat uhkia kantaväestölle, ne samalla ovat resursseja kantaväestön rutiinien kyseenalaistamiseksi.

Lektiossa Peteri nosti esiin pari varsinaista tulosta. Toinen on "mediamaantieto", eli että se miten laitteet sijoitellaan koteihin vaihtelee ja että tällöin voidaan nähdä kodin tuottavan "diskursiivista järjestystä" joka kuvastaa sitä, mikä on kunkin kodin mielestä oikeanlaista kotina oloa. Ilmeisesti työn ja vapaa-ajan erottelu on selkein "diskursiivinen järjestys" jonka Peteri löytää aineistostaan. Tuohon liittyen tulee taas aktiivisuus-passiivisuus erottelu: passiiviselta näyttävä sohvaperuna tuottaa aktiivisesti työn ja kodin välistä eroa.

Toinen löydös on perheenjäsenten erilaiset kompetenssit. Siinä, miten perheet ovat puhuneet teknologioistaan kuvastuu että miehille (ja ilmeisesti osin lapsille) kuvataan teknologinen kompetenssi (pätevyys?) ja naisille kuvataan kodinhoidollinen pätevyys. Eli kun mies ajastaa videot, ajastamisesta puhutaan teknologisena kompetenssina mutta kun nainen ajastaa videot, siitä puhutaan kodin ja sen jäsenten hoivaamiseen liittyvänä osaamisena. Peteri myös korostaa sitä, miten pariskunnat haastatteluissa tuottavat sukupuolittunutta asiantuntijuutta: perheen naisella on valta ja velvollisuus huoltaa kodista ulkopuolelle annettua kuvaa. Tämä kuvastuu mm. siinä, miten naisilla on (haastatteluissa) asiantuntijuus antaa moraalisia arvioita miehistä ja lapsista ja esimerkiksi tehdä ns. mediamoralisointia.
Kaikkiaan Peteri on analysoinut aineistoaan siten, että hän on saanut siitä irti tekniikoita, joilla kodeissa ylläpidetään "oikeaa järjestystä".

Vastaväittäjä aloitti kuvailemalla työn kokonaisuuden. Työssä analysoidaan miten kotouttaminen tapahtuu ja millaista moraalisuutta kotouttaminen tuottaa. Kyseessä ei siten ole normaalisosiologinen "suuri ja merkittävä kysymys" vaan mikrososiolginen, arkipäivän pieniä kysymyksiä koskeva työ. Työn voi kumminkin nähdä osana Goffmanin ja Simmelin perinnettä (lähinnä kai sosiaalinen vuorovaikutus), eli sen asiaankuuluvuutta sosiologian opinnäytteenä ei tarvitse ihmetellä. Metodologisesti työ on selkeästi konstruktionistinen, eli väittelijä ei pyrikään kertomaan haastateltavien todellisuudesta vaan siitä, mitä todellisuutta ihmisten voi nähdä tuottavan (konstruoivan) haastatteluissa. (Peterin mukaan metodina on konstruktionistinen diskurssianalyysi)

Jatkossa vastaväittäjä kävi läpi joitakin juttuja, jotka on jo lektiossa, mutta lisäksi nosti esiin lähinnä työn ongelmia (ja sanoikin ääneen että kahdessa tunnissa käydään läpi ongelmat, kehut tulevat myöhemmin). Ongelmista ensimmäinen ja mun duunin kannalta tärkeä, on haastateltavien taustatekijöiden suhde aineiston analyysiin. Vastaväittäjä ihmetteli, miksi Peteri ei nosta aineistosta löydöksinä esiin kohtia, joissa jokin taustatekijä (koulutus, tulot, tausta, ikä...) näyttäisi selittävän kotien erilaiset suhtautumiset teknologioihin. Esim. korkeakoulutetut halveeraavat televisiota mutta duunarit ei. Peteri vastasi, että aineisto on liian pieni yleistyksiin, esim. juuri luokkatulkintoihin. Jonka jälkeen vastaväittäjä huomautti, että Peteri kumminkin pitää sukupuolta sellaisena taustatekijänä, joka selittää kompetenssien jakautumista.
Peteri ei tähän vastannut muutoin kuin että juu, piti sukupuolta tärkeänä.
Seuraavaksi vastaväittäjä huomautti että työssä ei varsinaisesti missään kirjoiteta teoriaa kotouttamisesta. Työssä on kyllä tulkintateoria (konstruktionistinen ote) mutta ei teoriaa joka kuvaisi tutkittavaa kohdetta. Peteri vastasi, että teoria kotouttamisesta on hänelle sitten post doc tutkimuksen aihe. Hmmm.
Sitten käytiin käsiksi Peterin paljon käyttämään artikulaation käsitteeseen, jota Peteri ei työssä selitä tarpeeksi (artikulaation teoria puuttuu). Peteri käyttää termiä kuvatessaan prosessia, jossa joitakin asioita, jotka eivät välttämättä kuulu yhteen, tuodaan yhteen. Ilmeisesti siis yhdenlainen merkityksenantomenettely-termi. Peteri ei tuollakaan ollut selkeä, mutta sanoi että artikulaation käsitteellä halusi korostaa sitä, miten kotouttamisessa ei ole kyse vain uuden tulosta kotiin vaan myös vanhan muuttumisesta kotouttamisen prosessissa.

Tämän tyyppisten yleisluontoisten asioiden jälkeen työ ruodittiin vielä läpi yksityiskohtaisesti, kappale kappaleelta. Mulla on tuosta 5 sivua muistiinpanoja mutta yhteenvetona että työn suurimmat yksittäiset 'pikkuseikka'-ongelmat liittyvät sen laajuuteen: duuni on lähdeluetteloineen 400-sivuinen järkäle osin koska Peteri ei ole malttanut karsia pois tutkimuksen alkuvaiheessa kirjoitettuja juttuja, joista käsitys on sittemmin muuttunut.

Loppulausuntona vastaväittäjä totesi että työ on pääosin hyvin toteutettu, enimmäkseen hyvin kirjoitettu, historiallisesti valistunut työ joka heijastaa innostusta kulttuurin, teknologian ja mikrososiologian tutkimukseen ja voidaan puoltaa opinnäytteeksi.

Peterin tutkimus on mun duunien kannalta tärkeä työ: Peteri käsittelee teknologioiden domestikaatiota suomalaisiin koteihin tavoilla jotka täydentävät ja tukevat mun duunia mutta päällekkäisyykisiä ei tunnu olevan. Lähestyn omaa vastaavaa aineistoani eri kulmasta, ja jos jonkin 'tuotantoa' ylipäätään seuraan, niin 'tavallisuuden' ja 'erikoisuuden' tuotantoa.

Tilaisuuden jälkeen kahvitarjoilussa kysyin sitten joltakin kundilta, että mahtaako osata neuvoa, kenen kanssa kannattaisi jutella että saisi selville mitä kaikkea kivaa domestikaatio- ja arkitutkimuksen tiimoilta Tampereella puuhataan jatkossa. Kävi ilmi, että kysyin asiaa Peterin tutkimusryhmäläiseltä joten päädyttiin vaihtamaan kortteja ja luvattiin olla yhteyksissä. Retki oli siis kaikkiaan hyödyllinen ja kaikin tavoin mukava. Hassu kaupunki, kivoja ihmisiä ja pistokokeen perusteella myös erittäin hyvää kahvia.

Avaruussää tänään

Vaihteeksi kunnon revontulilupaus, josta ei pilvisyyden vuoksi ehkä ole paljon iloa, mutta kumminkin.

"AURORA ALERT: Sky watchers everywhere should be alert for auroras on Dec. 14th. That's when a coronal mass ejection (CME) hurled into space by yesterday's X3-flare is expected to hit. NOAA forecasters estimate a 55% chance of severe geomagnetic storms.
Solar activity is expected to remain high for days. Sunspot 930, the source of the incoming CME, has an unstable "delta-class" magnetic field that harbors energy for more X-flares." (Spaceweather)

Kultasilmä

Yhdelle ystävälle on povattu, että kyllä suuri rakkaus vielä tulee, ja loppuun asti kestää, ja tällä miehellä on kullanruskeat silmät. Nyt olen löytänyt itsestäni Kupidon vikaa ja katsastanut hänelle yhden kivan herran ja olisi juhlatkin tulossa jossa he mahdollisesti kohtaavat. Ongelmana on se, että herralla on siniset silmät. Nyt pitäisikin järjestää juhliin sellainen valaistus, että siniset silmät näyttää kullanruskeilta. En ole valaistuksen asiantuntija mutta luulen että sellainen olisi mahdollista järjestää. Hm.

Turpa kii ja tanssi

Ihan pakko osaalistua tähän meemiin, kiitos ja anteeksi. Meemin ideana on valita joku artisti, ja vastata esitettyihin kysymyksiin kyseisen artistin biisien nimillä [via Uberkuul].

1. Sukupuolesi?
Ain't That a Bitch
(myös: Dude Looks Like a Lady)

2. Mikä on suurin unelmasi?
Fly Away From Here

3. Mitä inhoat?
Same Old Song and Dance

4. Millainen fiilis sinulla nyt on?
Milkcow Blues

5. Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
Dream on

6. Mistä asioista pidät?
Going Down

7. Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Walk this way

8. Missä haluaisit olla?
Back In The Saddle

9. Kuvaile elämää?
Avant Garden

10. Kuvaile itseäsi?
F.I.N.E.

11. Mitä sinä haluaisit juuri nyt?
Pernmanent Vacation

Ja jos joku ei vielä arvannut niin bändi on tietenkin Aerosmith, takavuosien suuri suosikkini.

PS. Pidän sekä isästä, että tyttärestä, jess, Tyler!

Haircutpultti

Alakerran pojat ovat kyllä joskus varsin suorasanaisia. Siis vaikka onnistunkin useimmiten kuulostamaan tehomonitoimikoneelta niin oikeasti ei ole viime aikoina ollut ihan helppoa ja tänään duuniin kävellessä alakulo iski sen verran että tosissani ihmettelin että kestänkö tämmöistä menoa vai iskeekö ylivarovainen itsesuojelu jossain vaiheessa ja heitän hanskat tiskiin. No, tepsuttelin sateen tihussa eteenpäin, mitään sen kummemmin ajattelematta. Melkein duunin ovella tajuan että päässä on jo jonkin aikaa soinut biisi.
I'm talking to you now / The fire still burns
Whatever you do now / The world still turns.

Ok. Hyvä tietää.

Hyh hyh

Hävettää ihan vähän yks ihan pikku juttu.

No niin, nyt se on tunnustettu julkisesti. Eipä tarvii käydä pyytelemässä anteeksi.
:D

Ajatusketju

Mun tulevaisuus on monimutkainen ongelma tai kysymys.

Monimutkaisia ongelmia ei aina kannata ratkaista muuttamalle ne yksinkertaisiksi.

Keittiöstä kuuluu rapinaa. Sloganit ja peukalosäännöt pitävät pientä ääntä matkalla lattialle.

Joo. Huomenna mulla on Katjan kanssa tapaaminen. Suunnitellaan ensi kevään aikamatkustuksen työpajaa. Meillä on ollut toive, että siinä voitaisiin opettaa muotoilijoita käymään käsiksi monimutkaisiin suunnittelutehtäviin, koska on jotenkin yleisesti tiedossa, että muotoilijat ovat aika heikoilla monimutkaisten ongelmien kanssa. Tyypillisesti monimutkainen kokonaisuus muutetaan sarjaksi yksinkertaisia olioita joiden kanssa sitten toimitaan. Mutta tulokset voisivat olla kuulemma parempia. Voisiko olla että vika on menetelmässä? Että monimutkaisessa ympäristössä voisi toimia yksinkertaistamatta? Hemmetti, tein lopputyöni siitä, miten monimutkaiset oliot yksinkertaistetaan muotoiluprosessissa (ja ylipäätään merkityksenantoprosesseissa), joten tiedän (teoriassakin) miten se tehdään, mutta että miten siitä kammetaan kohti monimutkaisuuden sietoa ja käsittelyä?
Anteeks. Mun kunnianhimo heräs.

Tämmöstä

Hops, iski keski-iän kriisi muodossa, että pohdiskelen kovastikin että mitähän helvettiä sitä elämänsä kanssa tekisi. Tai paremminkin, millä keinoin saisi vaivattomimmin elämisen rahoitettua ynnä hauskimmin ja tyydyttävimmin ajan kulumaan.

Aivan sisimmistä sisin lähipiiri tietää (ja varsin hyvin tietääkin) että väitöskirjaprojekti on kokeilu, että olisiko mulle mahdollista ja mieluista jatkossa(kin) yhdistää elannon hankinta ja hauskanpito. Ajattelin, että tutkijana hommailu saattaisi hyvin riittää elämän intohimoksi ja sydämen täytteeksi ja tuoda vielä rahaakin jonkun verran. Tänään duunista himaan kävellessä totesin, että ei käy. Huomasin ja myönsin, että mulla ei ole intohimoa eikä minkään maailman paloa olla ympärivuorokautinen, briljantti, kansainväliset mitat täyttävä tutkija. Ei huvita eikä kiinnosta. Ei mul oo aikaa. Samalla väitöstutkimus saavutti inhimilliset mittasuhteet ja saatan saada sen jopa kirjoitettua lähipäivinä.

Käytännössä tämä asenne- ja painotusmuutos tarkoittaa sitä, että tulen olemaan vähemmän kranttu duunieni suhteen, koska tutkimuksen tekeminen ei sitten ole enää se, jonka, hm, olemuksesta ja koostumuksesta olen tarkin elämässä. Mut et mihin sitä sydämensä sitten käyttäisi ellei puhtaasti tutkijana hengailuun? En tiedä vielä. Mietin. Osastojohtaja kysyi Saksan matkalla, että mitä mä haluaisin tehdä väitöksen jälkeen, ja suusta pääsi "lähteä merille. Mennä soutuveneellä Kiinaan." Vaikka en mä usko että mä noin teen mutta jotain on jossain vaiheessa keksittävä. Muuten tulee tylsää ja jos on tylsää niin sit ei oo kivaa.

Asiasta ei ollenkaan toiseen: kuva on Baldassare Forestieren Kaliforniaan pykäämästä maanalaisesta puutarhasta. Heebo oli kohtalaisen innostunut hedelmäpuista ja niiden oksastamisesta ja kun puut eivät muutoin olisi menestyneet Kalifornian keleissä, jätkä kaivoi maan alle valtavan kellariston, johon istutti puita. Maan päälle ei näy kuin puiden päällä olevat aukot, joista aurinko ja sade pääsevät sopivissa määrin sisään. Puutarha oli samalla Forestieren koti ja meininki mehevää: jos käsillä ei ollut sopivaa koloa mihin laskea pikkuesineitä (sanoo esittelyteksti häveliäästi, mutta mehän täällä eroottisen käytettävyyden kulminaatiossa tiedämme toki paremmin: nainenhan siihen laitetaan, höh), kolon pystyi käden käänteessä kaivamaan pehmeähköön maahan. Oisko mitään, hm?

Haavoittunut voittaja

Hugo Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli on äänestetty Maamme Tauluksi.

Minä en tätä teosta äänestänyt mutta en valita; tuossa maalauksessa on jotain hienoa jota ei ihan heti osaa sanoiksi pukea. Parhaan tulkinnan olen kuullut parin koulupojan suusta jossain YLEn kuvataiteesta kertovassa ohjelmassa vuosi-pari sitten: maalauksen pojat ovat tehneet jotakin pahaa ja enkeli on heidän omatuntonsa. Nyt he kuljettavat sitä raskain askelin (so. isot kengät).

ero-tiikkaa

Huonoa seksin kuvausta kirjallisuudessa on taas palkittu. Täällä voi lukea voittajan Ian Hollingsheadin taidonnäytteen lisäksi muitakin ehdolla olleita. Koska lanseerasimme eroottisen käytettävyyden käsitteen täällä typo_ssa nimenomaan sohvakuvalla, siteeraan riemumielin Will Selfiä:

Their sex was conducted right there on the living-room floor, assisted by cushions grabbed from chairs and the sofa.

Miten olisi tuonkaan pariskunnan käynyt ilman kelvollisia sohvatyynyjä, kysyn vaan?

Herra Mitchellin vertauskuva puolestaan saa mut hapuilemaan, ei todellakaan dildoa, vaan jotain kättä pidempää...

Now she made a noise like a tortured Moomintroll.

yksi hullu kyselee enemmän kuin tuhat viisasta ehtii vastata

Tuohon kohtaan vastasin sitten, että mulla on 34 lasta joista 1-2-vuotiaita on 64. Sillä pääsi eteenpäin.

Joskus ilmoitin, että joo voin täytellä netitse tulevia gallupkyselyjä mutta nyt alkaa saatana kyllästyttää tunaroiden ja harrastellen tehdyt gallupit. Ei mitään järjenkäyttöä havaittavissa. Yllä oleva on vain viimeisin esimerkki gallupintekijöiden ammattitaidottomuudesta ja logiikan puutteesta. Tämänkertaisessa viimeinen kysymys oli haluanko jatkossa osallistua vastaaviin kyselyihin. Vastasin Ei.