Thursday, November 09, 2006

Surkuhupaisaa mutinaa koska ei sano sitä mitä haluaisi sanoa

Vein äidin tänään syntymäpäivälahjaksi elokuviin. Käytiin katsomassa Timo Koivusalon ohjaama Kalteva torni. Leffa on sloganinsa mukaan elokuva siitä, millaista elämä on kun ei voi tietää mikä on todellista. Martti Suosalon näyttelemä Johannes Piipari sairastaa skitsofreniaa ja osa leffasta vietetään mielisairaalassa, Italian matkailun lisäksi.

Leffan mainoksessa lainataan kriitikkoa, jonka mukaan "Kalteva torni on sympaattinen komedia…". Enpä tiedä. Mua ei naurattanut. Päinvastoin, enimmäkseen pinnistelin itkun kanssa. No, olin just aamulla selittänyt sitä, miten joskus oma tai toisen elämä vaikuttaa joko komedialta tai tragedialta. Arvatenkin kriitikko on katsellut leffan ihmisten elämää komediana. Minä, itsekeskeinen putkiaivo, katselin elokuvan lyömänä omaa elämääni tragediana. Siitä murhe.

Mun ongelma on tämä: hukkaan inhimillisen runsauden liian helposti. Keskityn niin paljon oman nenäni ympärillä oleviin asioihin, että kadotan näköpiiristä ja muistista asiat ja elämät joihin mulla ei ole välitöntä kosketusta. Leffassa on kohta, jossa Piipari ja kaverinsa kulkevat kaupungilla ja kelaavat omia juttujaan. Milloin viimeksi noi kundit ovat olleet normaaleja ihmisiä Taikkilaisten mielestä? Taviksia, ehkä, mutta että normaaleja? Ihmisiä, joilla on arvokas elämä, jota ei, erityisemmin, tarvitse design interventioin harmonisoida, integroida, kotiuttaa, saavuttaa, soseuttaa eikä selittää?

Mut jos muotoilija ei harmonisoisi, niin mitä se tekisi? Ok, provosointi on ainakin yksi, mitä esimerkiksi muotoiluluotaimet toisinaan tekee. Kysymyksiin herättäminenhän on ihan jees. Kait. Siis että luotaimia työstävät käyttäjä-ihmiset havahtuvat arkirutiineistaan ja alkavat kehittää uusia, no, rutiineja. Niin juu. Mut siltikin… kun miten musta tuntuu että pitäisi missioida myös sitä, että voisi vain antaa olla? Että elämä on hyvä vaikka se ei näyttäisi erityisen sujuvalta ja virtaviivaiselta?

1 comment:

Anu said...

Tää sun merkintäsi tuli mieleen, kun eilen kohtasin bussissa vanhan tuttavan, joka oli ilmeisesti tullut hulluksi. Tai jotain. Ei se kyllä koskaan ole mitenkään tavallinen tyyppi ollut, mutta nyt hän oli kyllä lopullisesti katoamassa omiin maailmoihinsa. Oli mielenkiintoista jutella sen kanssa, en tiennyt yhtään mitä seuraavaksi tapahtuu. Se oli juuri ollut kuuntelemassa keuhkoahtaumaluentoa lääkiksellä (ehkä olikin, ehkä hän harrastaa hengailua erilaisissa opinahjoissa, tai kukaties opiskelee siellä, se olisikin vasta neljäs korkeakoulu hänen urallaan, tai mistä sitäkään tietää), ja keuhkoista riitti merkillisiä anekdootteja. Lopuksi hän töräytti, ettei hänellä ollut juuri nyt aikaa keskustella pidempään, mutta hänen nimensä on puhelinluettelossa, onko Teidän? Ja astui ulos bussista. Ei hän mun mielestä ollut edes tunnistanut mua.

No, mulla nyt on käsitykseni siitä, miten tasa- ja/tai täysipainoista elämää ihmiset ylipäänsä elävät, joten en sääli kaveria, enkä muitakaan sen puoleen. Mutta on hulluudessa se hurjuus että sieltä on ehkä vaikeampi palata siihen tavanomaisempaan hulluuteen, normaali-ihmisten todellisuuteen, josta käsin on kuitenkin mahdollista alkaa tulla tolkkuihinsa. Mutta tarkemmin ajatellen, mistä minä tiedän, vaikka hulluudessa olisi ihan omat oikopolkunsa, se saattaa olla niin kova koulu jollekin ihmiselle, että se pakottaa johonkin mikä on vain harvoille mahdollista... en tiedä.

No, joka tapauksessa, tuo sun pointti, että antaa olla, on käsittääkseni aika olennainen tässä elämässä. Että vähä vähältä kitkee kokonaan, lopullisesti halunsa muuttaa toisia ja maailmaa. Ehkä se on vapautta?