nämäkin säkeet

Jo aamu nousee, taivas punertuu.
Pois tuskan viitan hartioilta viskaan,
Nyt paikkaa vaihtaa aurinko ja kuu
Ja taas yö iskee hampaat niskaan!

Mä seuraan suuntaa kirkkaan johtotähden,
ja pyörät pyörii, päivät vierähtää.
Ei tärkeää se ole miksi lähden,
on tärkeää vain se, mä miksen jää.
mä miksen jää?

Mä olen kukka, jonka kylmä katse raiskaa
Ja toiveet kaikki valuu hiekkaan.
Ja sateet tulee ja minut maahan paiskaa,
En miekkaan tartu silti hukun miekkaan,
hukun miekkaan.

Voi teitä, joista alkaa kuolemamme,
Voi teitä, joita vapaus kahlitsee!
Kengät hankaa meidän jalkojamme,
ja huutaa suu, ja sanat säröilee

Ja bensa loppuu valtatiellä Loimaan,
Ja Sohlberg taas pilveen piiloutuu.
Jää rokki auton radiosta soimaan,
ja tyhjään nurkkaan huutaa mykkä suu
huutaa mykkä suu!

(Juice: Per vers, runoilija)

Linkkejä Sydämeen

Juna kulkee nyt täysillä. Sydän kierroksella pressitilaisuus meni oikein mukavasti ja Krisse ja Lore ovat kertoneet pussailemisen ihanuudesta jo ainakin Iltasanomissa ja maikkarin Viihdeuutisissa.

Tänne blogiinkin on saavuttu sen verran usein googlaamalla, että kokoan tähän vähän linkkejä tuotannon vaiheisiin liittyen:

- Tällä typo_ssa fiilistelin kuvauksista elo-, loka- ja joulukuussa 2005. (Tuotannon nimi oli silloin vielä Vahinkolaukauksia).
- Kotisivullani on pienimuotoinen englanninkielinen tuotantopäiväkirja.
- Crucible Studion sivuilta myöskin löytyy tuotantokuvaus.
- Päänäytelijöillä ei ole kotisivuja, mutta "nuorempi polvi" eli Mia ja Minna handlaa tämän kuuluisan "nettipresennsinkin" kuten myös muusikoista toinen säveltäjä/sovitajistamme, sekä parin biisin sanoittaja, ja kitaristi.

Pierre Bourdieu ja kylppärin järjestys

Mutsi ja systeri kävivät siivomassa mun luona viime kesänä. Ilmeisesti silloin mutsi on tuonut tänne 5:n litran kanisterin suihkusaippuaa. Löysin kanisterin viikonloppuna. Hämmästys oli varmasti molemminpuolista.

Voin hyvin kuvitella, miten mutsi on ajatellut, että kanisteri on hieno homma, koska onhan se niin näppärän kätevää kun ei tarvitse jatkuvasti ostella ainetta vaan voi vain kätsästi täytellä pumppupulloa omista varastoista. Mä taas ihmettelen että millä helvetillä pääsen eroon aineesta, jota "saa kaataa viemäriin pienissä määrissä runsaan vesimäärän kera".

Vaan ei mitään niin inhaa etteikö jotain hyvääkin. Typerä kanisteri pintautti parikin huomiota asumisesta. Ensinnäkin: kylpyhuoneessani ei ole ainuttakaan paikkaa pumppupullolle, mikä sinänsä on jo hiukan ällistyttävää. Luulisi että jollekin pienelle pullolle on tilaa ja paikka missä tahansa asunnossa mutta ei näköjään ole. Toisekseen, jälleen ihmettelin, että millä tavoin ihmiset noin ylipäätään järjestävät ja muistavat nimettömiä, arkisia tavaroita, joita tarvitaan harvoin. Joulukoristeet, talvirenkaat, mehukattilat ja veropaperit ovat ehkä helppoja, koska niiden tarve liittyy tiettyyn vuodenaikaan mutta jonkun suihkusaippuan kaltainen satunnaisesti tarpeellistuva asia syö kognitiivista kapasiteettia varmaan aika paljon. Ehkä juuri säästöpakkaukset selittävät miksi puolet suomalaisista avioliitoista päättyy eroon. Voin nimittän hyvin kuvitella tyypillisen parisuhdetta prosessoivan sananvaihdon:

"Hei kulta, sä olet taas tyhjentänyt tän pumppupullon. Missä meillä on meidän suihkusaippuakanisteri?"
"Vitustako minä tiedän."

Mutsi oli sitten kesällä kelannut, että siivouskaappi on luonteva paikka kanisterille. Avoliittoajoiltani hyvin muistan miten iso osa keskinäistä kommunikaatiota käsitteli just tota, että mihin mikäkin tavara laitetaan, missä mitäkin on ja hei, mitä me syötäis tänään? Samoin perjantain kenttätutkimuskierroksella Stockkalla salakuuntelin pariskuntia, jotka hartaasti pohtivat tämän ja tuon liinavaatteen keskinäistä paremmuutta. Loppuviimeksi kaveri soitti illalla ja avautui siitä, miten partnerinsa oli polttanut hieman päreitään kun kaveri ei ole kauhean innostunut yhteisistä ostosretkistä ruokakauppaan. Siis kun ei nappaa seistä vihannestiskillä neuvottelemassa että otettaisko pihvi- vai kirsikkatomaatteja vai ehkä sittenkin kesäkurpitsaa. Ensihätään tarjosin keskusteluapua. Sovittiin että luetaan vaihteeksi Bourdieuta tahoillamme ja katsotaan tarkemmin, että mitä eroa on sillä, eteneekö maailmassa esteettisin vai eettisin periaattein.

Perspektiiviä

Ihanaa joku on tullut meille haulla "so little time ei voi olla totta".

Junassa iltamyöhäisellä juttelin vanhan naishenkilön kanssa, joka oli iloisessa hiprakassa ja hurmoksessa tanssittuaan koko päivän. Jossain vaiheessa hän kysyi ikääni.

Reaktio vastaukseeni:

"36? Voi hellanlettas, niin pieni vielä."

Hittoon siis keski-ikäisyys.

Samainen henkilö kertoi myös viettäneensä yhden ihanan joulun pelkästään miniöidensä kanssa. Heidän miehiään, eli hänen poikiaan, ei kutsuttu koska ne on niin "paskantärkeitä". Hyvin hauskaa naarasenergiaa, sanoisin.

Kaikki ihanat leluni

Taikin kellariin on roudattu kiitettävästi tekniikkaa Sydän kierroksella -lähetyksiä varten. (Juu vuodenvaihde menee mukavasti maan alla.)

Kuvassa:
- Digibeta kaikkine tingeltangeleineen backupnauhojen ja promomateriaalin tallennukseen
- DAT josta lähtee aikakoodi synkkaaman kaikki apparaatit
- Indigo playout system josta menee 10MB kuituyhteys YLElle
- Monitori jotta näkisimme mitä Indigo tekee
- "Realisation engine" (pc), joka vastaanottaa moderoidut tekstiviestit ja järjestää sitten kerronnan metadatan mukaan ja tuuttaa tiedot Indigoon
- DV-nauhuri tallennuksia varten.
- Moderaattori kädet puuskassa koska iso sydän meni punaisemmaksi vaikka pikkusydän oli sininen (vielä on siis hieman viilattavaa).

Kuvan ulkopuolella:
- Moderaattorin pc
- Joku pc jolla tehdään jotain kovin teknistä säätöä, älä kysy, en tiedä, en ymmärrä
- Televisio jotta näkisimme mitä televisiosta tulee
- Puhelin, yhteydenpitoon YLEn lähetystekniikan kanssa kun olemme lähetyksessä
- Ilmanraikastin josta tulee vienon imelä tuoksu. "Lupulle" tuli heti teinivuodet mieleen ja vastustamaton halu mennä jonnekin puskaan juomaan siideriä pullonsuusta.

iManifest

Kuvaa klikkaamalla näet flashleffani, joka krapulaisena hengentuotteena osallistukoon "luova lauantai" haasteeseen jonka teemana on tällä kertaa punainen.

Eihän ton tyyppinen puuhastelu millään muotoa luovaa ole – sellainen ei liity mitenkään luovuuden käsitykseeni, mutta jonkin tyyppistä väkertelyä kumminkin tässä tapahtuu. Näin siis minäkin mukana.

Reposia tiedossa

Maileihin tulee mukavasti revontulihälytyksiä.
Spaceweather ja Auroras Now komppaavat.

Surkuhupaisaa mutinaa koska ei sano sitä mitä haluaisi sanoa

Vein äidin tänään syntymäpäivälahjaksi elokuviin. Käytiin katsomassa Timo Koivusalon ohjaama Kalteva torni. Leffa on sloganinsa mukaan elokuva siitä, millaista elämä on kun ei voi tietää mikä on todellista. Martti Suosalon näyttelemä Johannes Piipari sairastaa skitsofreniaa ja osa leffasta vietetään mielisairaalassa, Italian matkailun lisäksi.

Leffan mainoksessa lainataan kriitikkoa, jonka mukaan "Kalteva torni on sympaattinen komedia…". Enpä tiedä. Mua ei naurattanut. Päinvastoin, enimmäkseen pinnistelin itkun kanssa. No, olin just aamulla selittänyt sitä, miten joskus oma tai toisen elämä vaikuttaa joko komedialta tai tragedialta. Arvatenkin kriitikko on katsellut leffan ihmisten elämää komediana. Minä, itsekeskeinen putkiaivo, katselin elokuvan lyömänä omaa elämääni tragediana. Siitä murhe.

Mun ongelma on tämä: hukkaan inhimillisen runsauden liian helposti. Keskityn niin paljon oman nenäni ympärillä oleviin asioihin, että kadotan näköpiiristä ja muistista asiat ja elämät joihin mulla ei ole välitöntä kosketusta. Leffassa on kohta, jossa Piipari ja kaverinsa kulkevat kaupungilla ja kelaavat omia juttujaan. Milloin viimeksi noi kundit ovat olleet normaaleja ihmisiä Taikkilaisten mielestä? Taviksia, ehkä, mutta että normaaleja? Ihmisiä, joilla on arvokas elämä, jota ei, erityisemmin, tarvitse design interventioin harmonisoida, integroida, kotiuttaa, saavuttaa, soseuttaa eikä selittää?

Mut jos muotoilija ei harmonisoisi, niin mitä se tekisi? Ok, provosointi on ainakin yksi, mitä esimerkiksi muotoiluluotaimet toisinaan tekee. Kysymyksiin herättäminenhän on ihan jees. Kait. Siis että luotaimia työstävät käyttäjä-ihmiset havahtuvat arkirutiineistaan ja alkavat kehittää uusia, no, rutiineja. Niin juu. Mut siltikin… kun miten musta tuntuu että pitäisi missioida myös sitä, että voisi vain antaa olla? Että elämä on hyvä vaikka se ei näyttäisi erityisen sujuvalta ja virtaviivaiselta?

Nyhverö Nyyssönen

Alkoi äsken junassa nauraa ihan pirusti kun katselin vaunullista ihmisiä. Joka ikinen jurnutti apaattisena, suupielet alaspäin ja lasittunut katse tuijotti jonnekin pimeään. Mutta on se orastava kaamosmasennus kai mullakin, menin viikonloppu täkin alla nukkuessa vaikka ois kaikkea hauskaa ollut tiedossa. Mut mä olin ihan tiedoton :(

Lapsena kun leikittiin meillä oli sellainen mielikuvitushahmo jonka nimi oli Nyhverö Nyyssönen. Jostain telkkaohjelmasta se nimi kai poimittiin, mutta meillä siitä tuli ihan oma käsite. Ai mitäkö Nyhverö teki? Ei yhtikäs mitään, vetelys. Nyhväs vaan. Valitettavasti tämä hahmo ei ole pelkkää mielikuvitusta, alkaa olla aika monta Nyhverö Nyyssöstä eräänkin instituution palkkalistoilla. Sitä kun alkaa odottamaan että ne tekisivät hommat jotka on vastuullensa luettu saakin sitten odottaa kuin puhdasta pissanäytettä kuulantyöntäjältä. Argh!

Kielenkäyttöä

Tässä jossain vaiheessa on päässyt käymään niin, että silmiin osuneet aikuiset muuttuvat puhekielessä:
- pojiksi ja tytöiksi, eli kyseessä on itseä selvästi nuorempi aikuinen
- miehet ja naiset on noin itsen ikäisiä tai vanhempia aikuisia.


Muistan kun minua ärsytti kun minua tytöteltiin vielä vähän päälle kolmekymppisenä. Nykyään yhä harvemmin.


Niin, pojat ja tytöt (n. 19-28 v.) tunnetaan myös pikkusuolaisina. Miehet ja naiset (n. 35+) on siivuja. Jos ei tyyppi mahdu näihin kategorioihin tai ikähaarukkaan niin sitten siitä ei yleensä löydy edes mitään sanottavaa.

Näin se on.