Viime kesänä olin viikon yksin mökillä Keski-Suomessa. Eräänä hiostavana hellepäivänä vaeltelin mökkijärven ympäristössä. Metsätien varrella kohtasin merkillisen näyn: Puskassa tönötti kauttaaltaan jäänharmaa pyöreäkulmainen lasikuitukontti. Kävelin lähemmäs. Erotin seinässä haalistuneet kirjaimet: "Valm. Huurre. Tampere." Pikkuruiseen ikkunaan oli ripustettu rimpsuiset verhot. Matala katto näytti olevan laitettu päreistä. Raskaan näköinen ovi tuntui huokuvan kylmyyttä. Tuijotin näkyä lumoutuneena. Mieleni teki koputtaa oveen. Näin mielessäni kuurapartaisen ukkelin asuttamassa tätä jättimäistä pakastinta Korpilahden helteisillä perukoilla. Absurdia tunnelmaa korosti viereiseen mäntyyn naulattu kyltti: "60 (km/h) alue. Varo resiinaa." Kuvittelin ukkelin pumppaamassa metsäisillä kiskoilla. Mielessäni risteili villejä tarinanpoikasia ja mielikuvia tästä merkillisestä olennosta.
Palatessani paljon myöhemmin samaa reittiä katsoin konttia uudelleen ja ällistyin. Olin aivan selvästi nähnyt paksun huoparievun, jolla ikkuna oli peitetty, rimpsuhelmaisena verhona. Tajusin nyt, että kattoa eivät päällystäneet päreet, vaan iso repaleinen muovi. En ollut lainkaan noteerannut, että ovi oli teljetty valtavalla metallisäpellä. Kuutio toimi selvästi vain läheisten mökkiläisten kylmiönä. Tai ehkä se oli jopa hylätty. Säikähdin itseäni. Toisaalta olin vaikuttunut mielikuvituksen voimasta, kun se pystyi niin tyystin jyräämään aistihavainnot.
Eilen iltapäivällä istuin metrossa. Aloin vaipua tutunomaiseen horrostilaan. Katseeni vaelteli muissa matkustajissa. Oven lähellä seisova mies näytti selvästi antiikin sotapäälliköltä. Hänen nenänsä lähti keskeltä otsaa ja jatkui viivasuorana lyhyen ylähuulen päälle. Hiukset aaltoilivat päätä myöten ja silmät (joita hän yritti piilotella suurten silmälasien takana) leiskuivat päättävää sotaisuutta. Jykevä niska muistutti jotakin niistä pylväistä (korinttilainen, joonialainen, ja mikä se kolmas oli?)
Tajusin, että soturi alkoi liikehtiä levottomasti tuijotukseni alla. Käänsin katseeni viereiseen looshiin. Siinä sentään istui ihan tavallisen näköisiä ihmisiä. Ei, hetkinen! Tuo keskimmäinen miekkonenhan on säveltäjä viime vuosisadan alusta! Hänen hopeanharmaat hiuksensa aaltoilivat (huom. aaltoilussa on siis erityistaikaa) lennokkaina, boheemeina taakse ja viikset nousivat keikarimaisille kiehkuroille. Sirot kädet, voimakas otsa, julmat kulmakarvat ja vaaleat pistävät silmät. Hänen mielessään täytyi kaikua jokin uusi sävelmä, niin poissaoleva oli katse ja asento.
Tuijotin välillä metrotunnelin vilisevää seinämää. Kun palasin tarkastelemaan näitä kahta aikavääristymää, näytti äskeinen soturi salilla viihtyvältä Nokian koodarilta marjapuuronpunaisine resoritakkeineen, ja säveltäjä, no, keski-ikäiseltä valtion virkamieheltä jonka tukka oli mennyt takkuun lumisateessa.
Taas ihmetytti. Olen varma, että tätä ilmiötä voi vielä hyödyntää. Hauskaa ainakin on.
Wednesday, February 04, 2004
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment