Enks mä ookkaan Mombasa?

Every country is like a particular type of person. America is like a belligerent adolescent boy, Canada is like an intelligent thirty-five-year-old woman. Australia is like Jack Nicholson. –Douglas Adams, The Salmon of Doubt

Mikäs se Suomi oikein olisi: neuroottinen keski-ikäinen nainen? Kirjanoppinut impotentti setä? Pelästynyt sotaveteraani? Stephen Hawking – hyvää aivotyötä, huono kroppa?

Metsään menee, katjaan kapsahtaa ja mämmiin hukkuu minun arvaukseni. Harmi, että Adams on jo autuaammilla linnunradoilla, eli ei voi enään tätäkään totuutta meistä paljastaa. Itse olen liian sisällä nähdäkseni asian ulkoapäin.

Olin viime kesänä Kanadassa ja mitä vaan suustani päästin, niin kommentti kuului, että “toi on niiin Suomalaista”. Minä olin moisesta ihan äimänä. Minäkö tyypillinen suomalainen? Sitten vaikenin ja jatkoin autuasta kalliovuorten tuijotteluani. Sillä itävaltaisella oli hauskaa kun nappailin niistä vuorista niin tolkuttomasti kuvia. Kyllä minäkin kikattelisin jos joku tulisi Suomeen ja ottaisi kolmesataa kuvaa joka järvestä ja lampareesta kun eteen sattuu.

?raha ratkaisee

CAN MONEY BUY HAPPINESS?
Declining happiness. Findings from the World Values Survey, an assessment of life satisfaction in more than 65 countries conducted between 1990 and 2000, indicate that income and happiness tend to track well until about $13,000 of annual income per person [..] After that, additional income appears to yield only modest additions in self-reported happiness. -Worldwatch

Keskimääräiset tulot Suomessa vuonna 2001 olivat 18 892 € tulonsaajaa kohti, miehillä 22 637 € ja naisilla 15 391 €. -Tilastokeskus

Pitäisikö päätellä, että suomalaiset (miehet) noin keskimäärin ovat onnellisia?

Myönnän, että omaan onnellisuuteeni vaikuttaa se, että voin kuluttaa: ostaa tuoremehua, syödä silloin tällöin ulkona, ja erityisesti ostaa kirjoja. Amazonista on tulossa paketti jonka sisältö käsittelee mm. aivotoimintaa, improvisaatiota, kieltä ja kirjoittamista. Nämä liittynevät yhteen. Ei välttämättä, mutta parhaassa tapauksessa ainakin. Kirjaston kirja on avian eri asia kuin oma kappale johon voi tehdä merkintöjä, palata milloin huvittaa, tai vain yksinkertaisesti ihailla sitä kirjahyllyn koristeena.

Outoja ilmestyksiä

Aamuliikenteessä bongasin harvinaisen näyn: keski-ikäinen pariskunta joista nainen oli ratissa, eikä mies näyttänyt ollenkaan krapulaiselta. Yleensä kun naisen näkee kuljettajana se ukko istuu vieressä silmät punaisena, oksennusta pidätellen. Auton ajaminen on kai edelleen äijien hommaa ja eukkojen tulee istua pelkääjän paikalla avotakkaa selaillen? (no joo minähän tämän havainnon tein, eli minä kai olen myös kaavoihin kangistunut?)

Edellisessä elämässäni, siis insinöörivuosinani (8% insinööreistä on naisia), sain jatkuvasti wautsiwau-ihmetystä ammatini paljastaessani. Suurin mielenkiinto heräsi työharjoittelussa teleoperaattorilla, kun kävin oikein vasara, pora ja ruuvari kädessä vetämässä piuhoja kansalaisten asuntoihin. Voi, että kun oikein nainen tuli meidän stöpseliä asentamaan, ja noin nättikin vielä! Olisko ruma nainen ollut helpommin sulatettava puhelinasentaja?

Nyttemin kukaan ei yhtään hätkähdä kun kerron artifartsi-tekemisistäni. Hyvä niin, ei tarvitsekkaan pomppia alustallaan. Mutta jos minulle joskus tulee tarve tehdä johonkuhun vaikutus kerron olevani insinööri!

Kuumeista odotusta

Hieman helpottaa ajatella, että kaikilla muillakin on flunssa. Te, joilla ei ole, älkää tulko minulle mainostamaan.
Kuumeisessa päässäni pyörii sumuisia suunnitelmia skannausorgioista portfoliota varten ja painajaisia käyntikorttien painajaisista. Piilotajunnan syövereistä pulpahtele hataria muistikuvia siitä-ja-siitäkin sivunkoristeesta joka tuli joskus riimusteltua - mistähän etsisin Otto Mannisen seuran logoa näytekansioon? Ei, en ole stressaantunut, vaan turhautunut. Juuri kun olen toden teolla innostunut ja vakuuttunut siitä, että saan tämän työnhakuprosessin komeasti käyntiin, pamahtaa kurkku kipeäksi ja aivan kelpo työviikko vierähtää torkkuen, väristen ja niiskuttaen. Mulla on ikävä työhuoneelle. Mulla on ikävä töihin.

tik-tak, tik-tak, niu-nau

Tekojani viimeisen vuorokauden aikana:

- Lintsasin filosofiasta.
- Maksoin televisiolupamaksun!!!
- Koodasin sinisen kuun, joka puhuu lorem ipsumia ja itseni näköisen naisen joka murhaa plug-in:in.
- Siivosin. Saan huomenna arvokkaan vieraan kun jumalaisen kaunis Frida (kissaneiti Hyvinkäältä) saapuu täysihoitoon useammaksi päiväksi. Enhän minä nyt kenenkään ihmisen takia olisi kämpääni kuurannut. Nyt minulle tulee oivallinen tilaisuus opetella vastuunottoa toisesta ”ajassa ja paikassa liikkuvasta lihakimpaleesta” (tästä olisi puhuttu siellä filosofiassa). Ei niin, että kissanhoito olisi jotain työharjoittelua ja seuraavaksi keksisin ruveta ipanoita pusertamaan. Huuui-eeeei! Biologinen kelloni saa rauhassa tikittää miten huvittaa kunnes patterit loppuu. Mutta kattendaali odottaa nälkäisenä ja yksinäisenä kotona kunnes sekaksijalkainen suvaitsee saapua takaisin. Ja Frida vetänee pitemmän korren kuin puolivillaiset ipsumhipsumit jossain työpöydän liepeillä, niinä iltatuntien hetkinä kun yrittää uskotella itselleen, että saisi vielä jotakin laadukasta aikaiseksi.
- Tein sen saman julmetun pitkän attraction testin, joka leviää blogistaniassa kuin syöpä ja sain tietää kauneusihanteestani sen, että pidän kauniista.

Ex libris Klonkku

Kävin kaupassa. Ostin pussillisen riisipiirakoita, suklaapatukan, J. R. R. Tolkienin Härskarringen ja Bilbo - en Hobbits Äventyr, Michael Moorcockin The Dancers at the End of Time, Frederik Pohlin Gateway, novellikokoelman Dangerous Visions ja vielä Andrew Weavingin toimittaman katsauksen Understanding Modern.
Kissanruoka unohtui.

En osaa ruotsia juuri lainkaan mutta tahdon kokeilla josko taito karttuisi Sormusten herran avulla. Se Sauronhan oli aika taitava&mahtava jätkä, luulisi yhden kielitaidon syntyvän tuosta vaan. Pentuna osasin sentään haltiakielisiä runojakin ulkoa.
Sci-fin & fantasian sivistykseni on syvä mutta pirun kapea. Mä en ole aikaisemmin lukenut mitään Moorcockilta. Pohl on tuttu ja Gateway vankkaa terapiatavaraa minulle joka kirjoitan blogia sen sijaan että tekisin töitä...Moorcock taasen käsittelee ihmiskuntaa lopun aikoina, jolloin ihmiset ovat lakanneet ottamasta itsensä vakavasti. Siinä terapian toinen puoli: jos tämä kireys vähän hellittäisi.
Ja nyt töihin:
"Le Corbusierin divaani on sisustuksen Microsoft. Ei ihme että elämä on tylsää..."

Ihan tosi.

Teknologia kotiutuu

Domestication of techonology indeed. Kaikenlaisten esineiden kotiutumiset ovat tietysti mun tutkimusaihetta, mutta ei siitä nyt. Ehkä. Tänään elämä kävi ihan ihmeelliseksi: sain duunin puolesta uuden koneen ja löysin sillä heti yhden helvetin hienon blogin. Lisäksi kuukauden palkka tulee kahden viikon välein.

Näin: saan alussa maksamatta jääneen palkan tässä kahden oikean palkan välissä. Heti maksan velkani Leenalle. Hieno blogi taasen on hupaisaa ajankulua. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tunkua, niinhän?
Eniten ihmetyttää ei suinkaan kone, vaan koneen käyttäjä. Kesyynnyin heti. Mutta täällä soi Radiohead.

toxic tuskaa

Olen viime viikot diggaillut yhtä tanssirenkutusta, jota korvani ovat bongailleet ties mistä mediatuutista. Ja eilen paljastui karmea totuus: biisi on britney spearsin. Eew eew! En kai minä nyt vaan ala fanittamaan sitä jenkkibarbieta? Minulla kun on tapana intoutua suorittamaan kokonaisvaltaista henkilöpalvontaa aina kun löydän upean äänen hyvässä biisissä -- Tina Turner, Anastacia, Annie Lennox... Hmm, no britneyn ääni ei kyllä ole yhtikäs mitään verrattuna nuihin mainitsemiini diivoihin joten voinen huokaista helpotuksesta ja diskoon sattuessani ehkä jopa danssata sen biisin vain lievästi nolostuen, koska tiedän että tämä on vain tämä biisi, eikä kukaan voi todistaa minusta mitään vaikka bongaisikin minut ihteäni sen tahtiin keikuttamasta. Tai siis, toisin ilmaistuna: tuskin pyrin koskaan presidentiksi, joten tämä tunnustus tuskin tuhoaa “uraani”. Ja sosiaalinen elämäni on joka tapauksessa aika niukkaa.

Eilen tempaisin myös laskettelurinteessä. Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen meno maistui hyvältä ja vaudin hurma oli nautinnollista sen jälkeen kun kroppa alkoi löytää hieman tuntumaa rinteeseen enkä ollut turvallani joka laskun aikana. Nyt on lihakset mielettömän kipeänä. Niskaankin koskee kuin olisin moshannut kolme tuntia putkeen. Miten muuten laskettelusta voi tulla niskat kipeäksi? Liikkuessani päästelen omituisia voihkaisuja joista ei voi olla aivan varma, että sainko juuri orgasmin vai olenko suurissa tuskissa. Ohikulkijoille voin vakuuttaa, että kyse on jälkimmäisestä. Valitettavasti.

Onko sydämelläkin yhdeksän henkeä?

Kääpiö ja seitsemän vastuutonta Lumikkia

Näin unta, että lumisen metsän keskellä asui seitsemän neitokaista ja heidän kanssaan lyhytkasvuinen miekkonen. Neitokaiset saivat lapsen. He lähtivät juhlimaan keskenään, jättäen lapsen yksin majaan. Miekkonen tuli kotiin, laittoi lapsen povitaskuun ja hiihti pois. Häntä etsittiin, ja oltiin huolissaan, että seudulla lumi oli sellaista, että se saattoi imaista sen, joka seisahtui sen päälle. Tiesikö miekkonen, että piti pysyä liikkeessä?

Olenkohan unohtanut huolehtia jostakin tärkeästä?
Eikä tuo ole ainoa kysymys, joka herää.

Ihminen ihmiselle sushi

Tämä on Konrad Lorenzin kirjasta Man Meets Dog:

"The Lupus dog does not possess those Oedipus complexes of the more domesticated [jackal] dog which convert his master to a cross between a father and a god; he treats him much more as a colleague, although his bond with him is very much stronger and far less transferable to another person."

Eikö kuvaakin hienosti kahta erilaista opiskelijan ja väitöskirjaohjaajan suhdetta?
Aihe on tapetilla: fellow researcher tapaa tänään ohjaaja-ehdokkaansa ja oma ohjaajani olisi virallistettava.
Hieman yllättäen pitää muuten paikkansa, että aina kun vastinpari on isä-jumala, suhde on "koiran" osalta persoonaton. Pätee yhtälailla terveisiin pieniin lapsiin, narsistisiin jatko-opiskelijoihin ja suurimpaan osaan parisuhteita.

Täydellisyyttä väheksyen

Raskas viikko. Mielialat ovat olleet aika, hm, syviä, mutta olen jaksanut tehdä pitkiä työpäiviä. Novelli, jota olen kirjoittanut, taitaa liikkua samoissa teemoissa kuin alitajuntani muutenkin - kuinka omituisia seuraamuksia voi olla sillä, että yrittää tuottaa tai ylläpitää täydellisyyttä.

Edellisen merkintäni otsikko "Täydellisyyttä lähestyen" taisi olla oireellinen. En silloin ajatellut sitä tältä kantilta lainkaan.

Naapurilähiöonnela

Alakertaan on muuttanut joku tyyppi joka luukuttaa telkkaa aiiivan täysillä; saan selvää joka repliikistä. Veisuusta päätellen nyt on jotain mainoksia menossa. Olen yrittänyt paukuttaa patteria jos se heebo vaikka siitä tajuaisi hiljentää toosaansa, mutta eihän se mitään pikku naputusta voi kuulla niin kauan kun se hiivatin telkka on päällä. (onkohan sillä edes televisolupaa?). Hmm, minulla olisi levyhyllyssä Sepulturan levy...

Toissakesänä toinen naapuri, onneton maanisdepressivinen narkki, otti ja hirtti itsensä. Tapahtumasta saatiin vihiä viikkoja myöhemmin kun rappukäytävään ilmestyi pieniä pulleita matosia. Ei ole sen jälkeen näkynyt varkaita minunkaan yksiössäni. No kerran vaan sellaista on tapahtunut. Omin luvin vierailulla luonani kävi nirpanokkainen varas jolla oli aikaa valita mieleisiään tuotteita, tai niitä jotka ilmeisesti menevät paremmin kaupaksi hänen markkina-alueellaan. Videot läks mutta levysoitin oli liian huono. CD-levyistä sain pitää klassiset, poppi- ja heviosasto katosi. Samoin lähti votkapullo parempiin suihin mutta punaviinin sain itse juoda vitutukseeni.

En minä nyt sentään ihan helvetissä asu, vaikka kaupungin nimi onkin Hell’s Sink. Jonkin aikaa vastapäisessä talossa asui komeavartaloinen mies, joka tiskasi öisin alasti. Silloin kelpasi parvekkeella röyhytellä tupakkia.

Mankka ojossa maailmalle!

Mitenkä onkin niin että saan erilaisista ammatinvalintatesteistä tulokseksi juuri sen ammatin jossa kulloinkin olen? Onko siis niin, että olen tosisopiva tähän jota teen vai ehkä kenties mahdollisesti ihan pikkiriikkisen vastailen sen mukaan minkä tiedän tuovan pisteet himaan? En tarkoituksella, mutta laiskuuttani. Kas, siinähän duunia (ja selittämistä) riittäisi jos olisi vielä hankkiuduttava uusiin hommiin.

Tästä ja otsikosta voipi päätellä, että olen, opintosuunnitelman mukaisesti, "aloittanut väitöstutkimuksessani empirisen työskentelyn". Käppäilen tästä kohta erään pariskunnan kotiin dokumentoimaan kuvin ja tarinoin koti-elämää. Ja mietin, jotta mitenkähän sitä haastateltaviaan lähestyisi, että jaksaisivat vastata syvällisesti tyhmiin kysymyksiini.

Täydellisyyttä lähestyen

Elämähän on siirtymistä pienemmästä täydellisyydestä suurempaan täydellisyyteen. Täytyy tehdä värikartta uusiksi paremmista materiaaleista. Mua alkoi häiritä nykyisen kartan heppoisuus. Lappuset käpristyvät ja paperin väri ja laatu eivät miellytä. Lisää askartelua tiedossa. Ah.

Luen Rosa Liksomin Reitaria (2002), joka kertoo Reidar Särestönimestä. Kertomus rullaa eteenpäin lappalais-latinalaisella vinksahtaneella huumorilla, tarkoittaen, että sitä ei ole höystetty vitseillä, vaan kerronnan ja kielen ydin on tragikoominen. Onko Liksom aina ollut näin erinomainen? Nautin poljennosta äärettömästi. Sallikaa mun lainata kokonainen kappale:
"Äiti kerkisi kuitekki ennen kuolemaansa nähä kaiken sen mitä se halusi ja kaikenlisäksi vielä Lismajoenki, mistä sei ole koskhaan perustannu. Vesisaahreen sei koskaan enää palannu ko Jeesus tuli ja vei sen pois. Kuolessaan sei pitäny sen kovempaa ääntä. Äitivainaja lyöthiin Kaukosen multhiin leppäähmään viimistä leposijjaa. Isäle saathiin sana vasta huhtikuussa, ja ko se tuli alas akkaasa hautaahmaan niin tämän raaon olit jo ketut kerihneet kaivaa mullista ylös ja syyä nälkhäänsä."
Lukemisen rattoisuutta lisää se, että paikannimet ja murre ovat mulle jo vähän tuttuja, Kittilän seudulla näet liikutaan. Vietin joulunseudun siellä, poikaystävän kotikylillä. Tästä kai seuraa se, että mä otan stoorit enemmän todesta. Nyt musta vaikuttaa, että Liksom on tarkka havaintojen tekijä, ei vain karnevalisti.

Sinitarraa kello kuuteen asti

Leena, virtuaalijorailusi kuulostavat huikeilta.
Mä taas maalasin tänään akvarelleilla pitkät rivistöt erivärisiä kenttiä, leikkelin ne tuhannen neliöiksi ja pistin sinitarraa jokaisen taakse. Ja eikun iso kartonki seinälle ja järjestelemään sävyjä erilaisiksi yhdistelmiksi. Siinä mulla on käsin muokkailtava värikartta. Tarvinneeko sanoakaan, että olin älyttömän tyytyväinen askartelusessiooni. Hm? Musta on itsestään selvää, että eri tavoilla valoa taittavien paperinpalojen järjestely tuntikausien ajan käy puhtaasta nautinnosta, mutta voi tietysti olla, että jostain maailmankaikkeuden kolkasta löytyy lajeja, jotka pitävät enemmän vaikka - vaikka - hitto, miten vaikea keksiä edes vitsikästä esimerkkiä mukavammasta puhteesta. Keksi ite, oot kuitenkin opetellu Adamsit ulkoa.

Muuten. Jos pyörän ketjut rasvaa välillä, käy ajo noin 90% kevyemmin. Miksi mun isä ei opettanu mulle fillarin huoltoa? Ehkä mulla oli just sillon yks homma vähän kesken mun huoneen lattialla...

Tanssia kuolemaan asti

Referoin tässä tämän päivän työkirjeenvaihtoani (suomennettuna), apus mediataiteilija työssään.

Subject: Heiluta bebaa
Tanssiva avatar nyt valmiina. No, se näyttää ennemminkin loikkimiselta mutta kelpaa tarkoitukseensa. Saatavilla lähimmästä virtuaalivaatehtimostasi.

Re: Tosi hubaa ilman, että pitää edes lähteä huoneestaan.
Poimin alastomat tanssijat, pistin pimpin pyörimään ja tanssin itseni hulluuden partaalle.

Subject: liikaa tanssia
Oops, tanssin aika rajusti ja tulin tapetuksi serverin floodaamisesta. Olen nyt nostanut floodaus-rajoja ja asettanut kuolemanrangaistuksen nollaan. Emme siis voi enää tappaa ketään mutta tämä on mielestäni välttämätön varotoimi performansseja ajatellen.

Re: vittu, mä tein just itsarin!!!

Re: mitä helvittiä sä oikein ajattelit?!?! Meillä on show tulossa.

Re: .. ja sit koko masiina meni nurin. No, nyt pääsen takaisin chättiin... Onko siis edelleen mahdollista tanssia itsensä hengiltä? Ollaan varovaisia!

Re: onnea uudestisyntymäsi johdosta.
Nostin pykäliä lisää. Nyt kun vielä vasta treenataan, niin meidän pitää venyttää sitä hiipatin konetta rajoille asti ja tanssia sormet verille.

Re: Lisäkuolemat ovat siis väistämättömiä. Olkoon niin, olen valmis uhrautumaan taiteemme eteen. Ja uskon uudelleesyntymään, kuolemanjälkeiseen elämään, suureen taivaaseen ja maailmankaikkeuksiin jotka ovat jossain tuolla kyberavaruuden takamaiden tuolla puolen.

Juu ei

Hm, katsotaanpas...


You are a Tortured Conceptual Artist. Your fellow
postmodernists call you an anachronism, but
you've never cared much about the opinions of
others. After all, most of them are far too
simple-minded to appreciate the nuances of your
work. They talk, while you are part of a lived
tradition.


What kind of postmodernist are you!?
brought to you by Quizilla

Apuraha-hakuset

Niin, nyt on kai ainakin joku iso EU-raha jaossa? Käytävän muut tutkijat kirjoittivat perjantaina iltamyöhään hakemuksiaan ja puhelimet kävivät kuumina kun soittelivat hankkeiden maalais-tahoille. Omat hakemukseni ovat onnellisesti tehty ja hyväksytty. Kirjoitan kyllä parhaillaan pienempää hakemusta jonka deadline on vasta loppukuusta.
Hakemus-akrobatia on kiinnostavaa. Oikeasti tarvitsen, sanotaan, 5.000 euroa jotta saan matkat, kalliin koulun ja kovan vuokran maksettua muutamaksi kuukaudeksi. Hakemukseen budjetti on kuitenkin laadittava suuremmalle summalle, koska koko haettua summaa en laske saavani. Lisäksi, koska en jää yhden tahon varaan, teen toisen hakemuksen. Mutta sitten on ilmoitettava molemmat haetut rahat, jolloin onkin yritettävä keksiä järkevä budjetti 15 000 eurolle.
Olisiko komeampaa jos hinaisin punaisen huivin kaulaan, liftaisin sinne kouluun ja puhuisin itseni sisään solidaarisuuden nimissä? Apurahat menisi Animal Liberation Frontille. Tai Reiskalle.

Yleinen lausemuoto on lauseen olemus. (5.471)

“Arh131 Tiedekeskus tyhjästä (4 ov)
Näennäisyliopiston luominen ja sen täyttäminen keksityillä henkilöillä. Sisällönteeskenteleminen ja lumetutkimus. Uskottavien kotisivujen laatiminen. Kehitysaluetukien maksimoimiseksi kurssilaisten käytettävissä on tiedekunnan puhallettava toimisto.”


Kollegani painiskelevat taas isojen hakujen kanssa. Koalitioita muodostetaan, rajapintoja sovitellaan, ja uusia kokokuksia sovitaan kalenterit täyteen. Olen minäkin aivan riittämiin ollut osallisena rahanhaalimisoperaatoissa taiteilijoille ja tutkijoille. Se se vasta on pirullista touhua. Itseäni ja tuttujani, jotka saavat vaan hirveät tuskat eurojen ajattelemisesta eivätkä välttämättä ollenkaan tiedä mitä miljoona tarkoittaa, kidutetaan oivallisesti lomakeviidakoilla ja perustelujen artikuloinnilla ja sepittämisellä henkilöille, jotka eivät ymmärrä aihepiristä välttämättä yhtään mitään. Mikä pahinta, lomakkeisiin ja niiden aiheuttamiin traumoihin kuluva aika on pois siitä olennaisesta, eli varsinaisen tutkimuksen tekemisestä.

Koska saamme akateemikkojen oman idols-kisan, jossa nuoret tutkijat kisailevat apurahoista sepittelemällä mahdollisimman mediaseksikkäitä ja kaupallista exploitaatiota omaavia tutkimussuunnitelmia? Tuomarit ruttaavat sitten poloja: Filosofeissa on se vika ettei ne osaa sanoa mitään viittamatta wittgensteiniin, ne ei osaa käydä paskallakaan ilman tractatusta. Ihan kiva retoriikka sulla mutta voisit kyllä vähän kehitellä tota substanssipuolta. Vaikuttava budjetti, mutta tätä saamaa aihetta on vatvottu jo hyllykaupalla. Keksi jotain parempaa tekemistä.

Nautiskeleva, venyttelevä ja myöhäinen huomenta

Kotona. Piirrän taloja ja bloggaan. Kahvi maistuu tänään, mm, pehmeälle.

Työhuoneella tapaa ihmisiä. Tulen sisään, vaihdan tuoreimmat kuulumiset, ohitan tärpätinkäryiset maalauspisteet ja vetäydyn kammiooni. Myöhemmin pidetään taukoa porukalla ja suunnitellaan, että ruvetaan keittämään Rooibossia sumpinsuodatuksen sijaan. Iltapäivällä joku koputtaa ovelle ja tiedustelee, voinko vilkaista lähtiessäni, ettei hänen hitsauspisteellään varmasti ole mitään kytevää.

Luulen, että blogien seuraaminen on osittain korvannut multa puuttuvaa työyhteisöä. Blogithan sijaitsevat mun yhdellä työpisteellä, tietokoneella. Kun teen hommia yksin kotona, linkityn muihin KunKirjoittaviin. Voi olla, että nyt kun mulla on työhuone ja pieni työyhteisö, en enää niin tarvitse blogeja. Mikä ei tietenkään merkitse sitä, ettenkö voisi niistä nautiskella. (Kursivoidun sanan voisi linkittää vaikka Kasaan tai Kevätsipulikukkiin.)

Sitä paitsi, työhuoneella ei ole internettiä. Tämän asiaintilan ajattelin säilyttää. Mutta nyt on lauantai ja olemme lähdössä Kuusisaareen. Kunhan rakas polkee kaupungin läpi hakemaan mua ulos. Pääseekö Anu ulos?

Viikon Nevis

Loistava Tuomas Nevanlinna kolumnoi tänään oikeassa olemisesta ja perustaa lopussa mahdottoman vasemmiston. Siis sen, jonka filosofisia ehtoja mainostamani Mika Ojakangaskin haarukoi. Helkkarin hyvä!

Kuurapartainen ukkeli ja muita lievästi huolestuttavia juttuja

Viime kesänä olin viikon yksin mökillä Keski-Suomessa. Eräänä hiostavana hellepäivänä vaeltelin mökkijärven ympäristössä. Metsätien varrella kohtasin merkillisen näyn: Puskassa tönötti kauttaaltaan jäänharmaa pyöreäkulmainen lasikuitukontti. Kävelin lähemmäs. Erotin seinässä haalistuneet kirjaimet: "Valm. Huurre. Tampere." Pikkuruiseen ikkunaan oli ripustettu rimpsuiset verhot. Matala katto näytti olevan laitettu päreistä. Raskaan näköinen ovi tuntui huokuvan kylmyyttä. Tuijotin näkyä lumoutuneena. Mieleni teki koputtaa oveen. Näin mielessäni kuurapartaisen ukkelin asuttamassa tätä jättimäistä pakastinta Korpilahden helteisillä perukoilla. Absurdia tunnelmaa korosti viereiseen mäntyyn naulattu kyltti: "60 (km/h) alue. Varo resiinaa." Kuvittelin ukkelin pumppaamassa metsäisillä kiskoilla. Mielessäni risteili villejä tarinanpoikasia ja mielikuvia tästä merkillisestä olennosta.

Palatessani paljon myöhemmin samaa reittiä katsoin konttia uudelleen ja ällistyin. Olin aivan selvästi nähnyt paksun huoparievun, jolla ikkuna oli peitetty, rimpsuhelmaisena verhona. Tajusin nyt, että kattoa eivät päällystäneet päreet, vaan iso repaleinen muovi. En ollut lainkaan noteerannut, että ovi oli teljetty valtavalla metallisäpellä. Kuutio toimi selvästi vain läheisten mökkiläisten kylmiönä. Tai ehkä se oli jopa hylätty. Säikähdin itseäni. Toisaalta olin vaikuttunut mielikuvituksen voimasta, kun se pystyi niin tyystin jyräämään aistihavainnot.

Eilen iltapäivällä istuin metrossa. Aloin vaipua tutunomaiseen horrostilaan. Katseeni vaelteli muissa matkustajissa. Oven lähellä seisova mies näytti selvästi antiikin sotapäälliköltä. Hänen nenänsä lähti keskeltä otsaa ja jatkui viivasuorana lyhyen ylähuulen päälle. Hiukset aaltoilivat päätä myöten ja silmät (joita hän yritti piilotella suurten silmälasien takana) leiskuivat päättävää sotaisuutta. Jykevä niska muistutti jotakin niistä pylväistä (korinttilainen, joonialainen, ja mikä se kolmas oli?)

Tajusin, että soturi alkoi liikehtiä levottomasti tuijotukseni alla. Käänsin katseeni viereiseen looshiin. Siinä sentään istui ihan tavallisen näköisiä ihmisiä. Ei, hetkinen! Tuo keskimmäinen miekkonenhan on säveltäjä viime vuosisadan alusta! Hänen hopeanharmaat hiuksensa aaltoilivat (huom. aaltoilussa on siis erityistaikaa) lennokkaina, boheemeina taakse ja viikset nousivat keikarimaisille kiehkuroille. Sirot kädet, voimakas otsa, julmat kulmakarvat ja vaaleat pistävät silmät. Hänen mielessään täytyi kaikua jokin uusi sävelmä, niin poissaoleva oli katse ja asento.

Tuijotin välillä metrotunnelin vilisevää seinämää. Kun palasin tarkastelemaan näitä kahta aikavääristymää, näytti äskeinen soturi salilla viihtyvältä Nokian koodarilta marjapuuronpunaisine resoritakkeineen, ja säveltäjä, no, keski-ikäiseltä valtion virkamieheltä jonka tukka oli mennyt takkuun lumisateessa.

Taas ihmetytti. Olen varma, että tätä ilmiötä voi vielä hyödyntää. Hauskaa ainakin on.

20 neliötä

Allekirjoitin eilen työhuoneen vuokrasopimuksen. Huomisesta alkaen mulla on Kalliossa 20 neliötä pyhitettynä työlle. Olin jo liiankin tottunut kolaamaan keittiön pöydälle pienen kahvimuki-, kuitti- ja valokuvanippuvapaan kentän paperilehtiötä tai tietokonetta varten.

Edellinen vuokralainen vuokrasi osan huoneesta varastoksi kamavuorelleen. Nyt huone on mulle sopivan kokoinen ja hintainen. Studion muut mimmit vaikuttavat nastoilta.

Huomaatte varmaan, että muista aiheista mulla ei oikein ole viime aikoina ollut sanottavaa :)

Demokratiaa kaikille

Nyt meni hermot. Ensimmäistä kertaa sain surffaimeeni seuraavan kaltaisen viestin “We at Showtime Online express our apologies; however, these pages are intended for access only from within the United States.” Kysessä on tv-viihteeseen liittyvä saitti, tosin sen tarkemmin en nyt siis voi sen sisältöä arvioida, ikään kuin siinä olisi jotain sellaista joka kuuluu vain jenkeille.

Tosi nastaa jos netissäkin ruvetaan valikoimaan asiakkaita kansalaisuuden perusteella. Ameerikan tulliviranomaiset alkavat ratsata myös virtuaalimatkustajia?