Perjantai lähestyy puoltapäivää. Mun uudessa puhelimessa oli valmiina näytönsäästäjä, sellainen vähän tylsännäköinen kukkanen. Meinasin vaihtaa sen, mutta sitten huomasin: se muuttuu! Kukka on aamulla nupussa, aukeaa asteittain keskipäiväksi ja alkaa taas kuroa terälehtiään kiinni. Yön se on tiukalla sykeröllä. Mä varmaan opin sen liikkeet niin hyvin, ettei mun tarvitse katsoa kelloa kovinkaan usein. "Sä palaat sykliseen aikakäsitykseen", kommentoi ystäväni.
Nyt on jo yli kahdentoista. Äh, minuutit hämäävät, "keskipäivä" on jakso eikä mikään kellonlyömä. Tällaisina päivinä, kun ei tarkalleen tiedä, mitä pitäisi tehdä, työt ovat epäselvässä vaiheessa ja kaikenlaisia pikkuasioita pitäisi hoitaa, aika tuntuu toisenlaiselta kuin niinä päivinä, joina syventyy työhön. Jälkimmäisinä aika kantaa, edellisinä se tuntuu vain hämäävän.
Kun puhuu ajasta tarpeeksi pitkään, huomaakin puhuvansa jo jostain muusta. Toiminnasta. Siitä henkisestä tilasta jossa työtä tehdään, kiireen tai kiireettömyyden tunnusta (mitä nekin oikeastaan ovat, suhteessa aikaan?), kuolemisesta, elossa olemisesta.
Friday, August 20, 2004
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment