Miksi on niin,

että kuuntelen nöyrimmin ankarimpia kriitikoita? Muunkinlaisia on tarjolla. Sekin mun edellisen merkinnän kommentti, että novellit pitää kirjoittaa kaksikymmentä kertaa uusiksi; voisinko kuitenkin aloittaa kirjoittamalla kerran, kaksi uudestaan? Tämä kuvio toistuu. Kuuntelen kiitollisena, kun joku lopulta kertoo Totuuden/Suorat Sanat mun teksteistä, ja vasta paljon myöhemmin tajuan, että tää perfektionismi EI TOIMI, ei mulle, ei tässä tilanteessa. Mä lamaannun. Olen välillä jopa väheksynyt rakentavaa, innostunutta, armeliasta palautetta. Jään lumoutuneena kuuntelemaan niitä jotka sanovat: olet hyvin lahjakas, mutta tekstin kielen ja maailman suhteessa on jotain omituista todella pahasti pielessä. Saan taas verukkeen jäädä pureskelemaan kynää, etten vain mene ja tärvele tätä lahjakkuuden ideaa keskinkertaisilla viritelmillä.

Se kritiikki, jota mun kannattaisi kuunnella hartaudella, ei höpise lahjakkuudesta vaan esittää perustellun näkemyksen tekstin hyvistä puolista ja ongelmista. Tarjoaa kenties konkreettisia ratkaisuehdotuksia tai tapoja lähestyä ongelmia. Se kritiikki tiedostaa, että lopulta on opittava luottamaan itseen.

Uhkuva itseluottamus ei tietenkään kanna, hybris ei ole itsen kuuntelua. Se tietty tunne tai intuitio, joka on läsnä kirjoittaessa, se säikähtää helposti, vetäytyy ja vaikenee. Sitten olen taas jonkun toisen armoilla, kenen tahansa joka suostuu jyrähtämään.

En ole lahjakas. Olen surkea, keskinkertainen, hyvä ja erinomainen kirjoittaja, ihan tekstistä riippuen.

Heidi, unesi kuulosti mainiolta. Ilahduin. Kissa-asiaan en osaa sanoa juuta enkä miauta. Toivottavasti sulla on painavaa kirjallisuutta hyllyssä.

kummia ja kirjoja

minäkin näen taas unia, ja aika hyviä, vieläpä. ehkä alakerran hiljaisuus ja yläkerran voimattomuus olisivat vähentyneet taas uudelle kierrokselle?
unessa lakkasin yhtäkkiä olemasta rakastunut johonkin mieheen johon olen ollut aina rakastunut. olin unessakin iloisen hämmästynyt siitä, että voi a)havaita muita ihmisiä b)olla oma tulevaisuus c)oma mieli. ainakin hyvää vaihtelua niille muille unille jossa miehiä kammetaan ulos unesta pakkopaidoissa ja minä hiivin ovihaarniskassani - kenen ajattelen yrittävän siitä? höh.
kirjallisuuspalsta jatkuu kysymyksen muodossa:
mitä luulette, saako noin 4 kiloinen kissa hypätessään kirjahyllyn kaatumaan?
-h

Ongelman ydin

ei ole se, etten osaa lopettaa, vaan se, etten viitsi kirjoittaa. Ne kaksi novellia, jotka mainitsin edellisessä merkinnässä, ovat niin kesken ja niissä on molemmissa niin hankala lähtökohta, että on vain hyvä, etten ole juoksuttanut niitä keinotekoiseen finaaliin. Mulla oli koulussa Hannu Simpuran vastaanotto. Hän sanoi että molemmat stoorit ovat kuvastoltaan ja lähestymistavaltaan sen tyyppisiä, että ne pitää kirjoittaa kaksikymmentä kertaa ennen kuin niiden teema selkiytyy. Niinpä niin. Kirjoitan tarinoita, joissa on fantasiaelementtejä. On vaikeaa saada epärealististen ilmiöiden merkitykset loksahtamaan paikoilleen. Miksei olisi. Muutenhan tulkitsisin unianikin kuin vettä vaan.

Istumalihaksia, sano Hannu.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Olen jämähtänyt ainakin kahden novellin ja muutaman runon kanssa samaan pisteeseen. Olen kirjoittanut maailman ja henkilöt ja tilanteen ja ongelman, mutta jossain vaiheessa tyhmä jänis pujahtaa housuun. En uskalla tai osaa kirjoittaa stooria loppuun, en halua kertoa mitä sitten tapahtui. Vai onko niin, että tarinassa on jo tapahtunut kaikki oleellinen, ja nyt se pitäisi vain muotoilla skarpimmin ja päätellä siististi? Tää ei ole mikään pikku ongelma. Kesken oleva tarina ei ole oikein mitään. Toisaalta, sitten kun opin kirjoittamaan tarinan toimivasti alusta loppuun, olenkin tosi pitkällä.

Ehkä mun pitäisi yrittää tehdä pastisseja. Kirjoittaa muiden stooreista omia versioita. Saisiko siitä kokemusta ja varmuutta tarinan kaaren jännittämiseen?

Kerron sitten, kun tajuan, mikä mättää. Pelottaa. Lopettamisessa.

Lyhyt kertomus ei mistään

Viikonloppuna koulussa (Kriittinen korkeakoulu) opiskelukaverit rupesivat yhtäkkiä vauhkoamaan yhteen ääneen että KUKAAN ei nykyään lue, osta eikä julkaise novelleja. Että KAIKKI opettajat ja kirjailijat ja jumalat ovat jyrisseet niin. VAIN runot ja romaanit menevät läpi. Yritin melskauksen sekaan, että saihan, öö, Tuuve Arokin novellikokoelmansa läpi, ja - yhtäkkiä ei tullutkaan muita mieleen. Vaikenin, mutta jäin hautomaan asiaa. Romaanikirjailijaa musta ei sukeudu hetkessä, runoja kyllä syntyy mutta juuri lyhytproosan kirjoittaminen kiehtoo nyt eniten. Hyvien novellien lukeminen on suurta nautintoa, ja luulisi sopivan kiireiseksikin mainitun Nykyihmisen pirtaan. Hoh. No, mulla oli eilen koululla kustannustoimittaja Silja Hiidenheimon vastaanotto. Kysäisin häneltä, että onko tosiaan niin että novelleja ei nykyään tahdota julkaista. Hiidenheimo ihmetteli ja sanoi että ei tosiaankaan. Jostain syystä niitä vain tarjotaan todella vähän kustantajille. Yhtäkkiä kaikki tarjoavat vain runoja ja romaaneja.

Niinpä niin.