Tehokäyttäytymistä ja hyvä päätös

Kuinkahan moni hakee blogistaan copy-paste-menetelmällä tavaraa akateemiseen kirjoitukseen? Mun pitää huomenna palauttaa Silverstonen moraaliekonomian kritiikki.
Samalla olin eilen pistävinäni merkille, ettei Anssin kuukausiliitejuttu tiennyt blogeista joissa pääasiassa tehdään töitä. Hakemiston tutkimus-luokassa meitä on muitakin ja muualla vielä enemmän. Paitsi mainittiinhan siinä ainakin bloggaavat poliitikot.

Pidin paljon siitä, miten liitteessä blogi-ilmiö asettui omaan perspektiiviinsä sen perässä tulleen Espanjan kasvihuoneet-artikkelin rinnalla. Välillä häiritsee paljonkin, miten omia juttuja pitää hetkittäin tärkeinä vaikka maailma hukkuu paskaan. Niitä kasvihuoneita pyöritetään orjatyövoimalla. Sen muuttamiseen ei joku kotiutumistutkimus paljoa auta. Sentään päätin, että kaikki joulukortit ja ne muutamat lahjat hankin tänä vuonna Unicefilta.

Blueshead

Kaksiviikkoisen kuvausviikon päättymisen kunniaksi maskeeraaja vetäisi minulle spraypullon jämistä samaa sinistä lookia kuin fiktiivisellä rokkitähdellämme. Kyllä kelpasi lipsuttaa sinitukkaisena mukillinen kuohuviiniä.

Sitten menin kotiin itkemään, koska yhtäkkiä kolahti ensinnäkin kertaheitolla kaikki ne tunteet joita imeytynyt käsikseenkin mukaan. Nyt kun olin todistanut niiden syntymistä kuviksi, tajusin koko tekstistä paljon lisää asioita ja teemoja joita siihen oli tullut, osin suoraan tekstistä ja osin koko muun tuotantotiimin työn ansiosta. Toisekseen kolahti (vasta nyt) sekin, että perkele kun aluksi oli vaan idea joka Mikan kanssa vaan keksittiin ja kirjoitettiin, ja nyt sen eteen on raatanut varmaan 50 ihmistä pitkää päivää, ja osa selvästi suuria tunteita mukana ja kaikkensa peliin laittaen, ottaen teoksen omaksi projektikseen omasta työroolistaan käsin. Ja rahaakin on palanut ihan saatanasti. Iski aika nöyrä olo. Tai en tiedä onko nöyrä oikea sana, mutta jotenkin koko projektin mittakaavan yhtäkkinen tajuaminen on vaan aika pakahduttava tunne.

Bussimatkalla kotiin ihmettelin pitkään miksi minua vilkuillaan yhtenään. Kaikesta ympärilläni leijuvasta lakanlemusta huolimatta olin unohtanut, että minulla on sininen fleda.

Pari kolme esitystä

Olin eilen katsomassa Kansallisoopperan Napoli-baletin ensi-iltaa. Napoli oli oikein kiva esitys, tekniselle porukalle haastava ja 2. ja 3. näytös visuaalisesti komeita. Baletti ei ole järin tanssillinen vaan paremminkin näytelmällinen.
Varsinainen into sanoa tästäkin jotain ääneen johtuu kuitenkin ennen Napolia esitetystä Offcore-minibaletista, joka on Jorma Elon kunnianosoitus August Bournonvillelle. Sitä katsellessani taas ajattelin, että just näin meidän "oikeasti" pitäisi elää, että tanssi, teatteri, lausunta, whatever, ovat järeitä ja toimivia kommunikoinnin ja yhdessäolon muotoja. Simakin Waystation scifi-kirjassa puhutaan alieneista, joiden kulttuuri tai yhteiskunta koostuu jonkinlaisen kokonaistaideteoksen yhteisestä pyörittämisestä.

No ei niin, että jatkuva teatterin töllääminen ja tekeminen olisi palkitsevinta mahdollista settiä kaikille koko ajan. Mä näen siinä kumminkin suunnan, johon voitaisiin olla menossa. Toivottavasti ollaan. Tämän ajatushelmen takana ei ole niinkään Kansallisooppera vaan Todellisuudentutkimuskeskus, jonka Dreaming-esitykseen typo kokonaisuudessaan teki syysretken. Mä en ole aikaisemmin nähnyt näiden esityksiä ja olin kuvitellut, että nimi on postmodernia ironiaa mutta eipä olekaan. Tyypit tosiaan tutkivat todellisuutta.

Dreamingiä katsoin kuin olisin istunut Suomen Akatemian tilaisuudessa. Tätä tutkimuksen ja tulosten esittely voisi olla, jos kaikki nämä luovat, elämykselliset merkitystaloudet otettaisiin sisällöllisesti todesta ja oikeasti merkittävien asioiden annettaisiin olla esillä:



Tai luovasta taloudesta luennointi, raah.
Kuva on pöllitty ryhmän sivuilta. Tänään on viimeinen esityskerta, liput maksavat 12e.

Ja sit tää ihmettelis vähän lisää

Jos nyt sitten liittäisi edellisen sen varsinaiseen yhteyteen.
Eli ongelma Silverstonen kodin moraalitalousteoriassa - niin kuin muissakin maailmanselityksissä? – on se, että teorian mukaan kotitalous pystyy itsereflektioon mutta se ei pysty reifikaation purkuun.

Itsereflektio tarkoittaa sitä, että kotitaloudeksi kutsuttu yhteisö voi ymmärtää oman asemansa maailmassa ja kotiuttaa objekteja tietoisena siitä, että se samalla luo, ylläpitää ja näyttää itseään ”sosiaalisena, kulttuurisena ja taloudellisena toimijana”. Mutta, mä väitän, teoriassa (kirjaimellisesti) kotitalous ei pysty siihen, että se ymmärtäisi auktoriteetin poissaolon maailmastaan.
Väite perustuu siihen, että Silverstonen teoriassa kotitalouden keskuudestaan kehittämä moraali toimii kotitalouden toiminnan kannalta auktoriteettina. Piste.

Ajatuskulku kiinnostaa, koska millä helvetillä voi konstruoida ”moraalin” taloudelle, jolla ei ole auktoriteettia tai ohjenuoraa? Voi olla, että kysymys on aineiston käsittelyn kannalta älytön.

Toisenlainen juttu on se, että yleinen oletus kotitalouden rationaalisesta toiminnasta melkolailla romahtaa, jos ajatellaan, että yhteisöllä ei olekaan päämäärää johon se pyrkisi, yksinkertaisesti siksi, että sitä ei satu se huvittamaan ja paljon huvittavampaa on vain, ei pelata, vaan leikkiä.

Silverstone on tehnyt väitöskirjansa leikkimisestä ja ehdotti minullekin, että leikillisyys ja leikkimielisyys voivat olla avaimia tutkimusaiheen käsittelyyn. Anyhow, kauhean vaikea nähdä, mitkä tutkimuksen ”ongelmista” on aitoja, mitkä näennäisiä ja vain vilkkaan mielkuvituksen tuotteita.

Hölmistynyt henkilö vastaa imperiumin iskuun itsereflektiolla

Mulla on sellainen käsitys, että ihmisen tulisi tuossa jossain 30 tienoilla tuntea itsensä pääsääntöisesti aikuiseksi. Niinpä mä olen ihmetellyt jo useamman vuoden, miksi mä olen jatkuvasti aika lapsellinen. Muita tutkijoita kuunnellessa ero on alkanut ihan oikeasti häiritsemään. Minusta niiden tutkimusaiheet on päättömän tylsiä ja päämäärätietoinen ote tutkimuksen teossa ihmetyttää jatkuvasti. Miten riivatussa joku motivoituu tuolla tavalla tuollaisesta aiheesta? (Joo, kommentti on epämääräinen, mutta enpähän viitsi viitata kehenkään yksittäiseen tutkimukseen) Kysehän on kuitenkin vain pelistä, jota jostain syystä – ajan kuluttamiseksi – ollaan pelaamassa. Jos pelille (=elämä) olisi luvassa voitonjako ja palkintopysti, ymmärtäisin jotenkin tosissaan olemisen, mutta koska kukaan ei tule palkituksi, mistä jotkut kaivavat absurdin halun voittaa? Mistä se tulee? Vastaavasti, totta kai pysyn lapsellisena, koska kyse on leikkimisestä tai pelaamisesta, jonka vain tylsät tyypit ottavat tosissaan.

No, tämä liittyy siihen, että faijan kuolemasta tuli muutama päivä sitten kuluneeksi 37 vuotta. Kas näin: aidosti isättömälle lapselle käy helposti niin, ettei varsinaista käsitystä määräävästä auktoriteetista pääse syntymään, vaikka hierarkioiden taju on ihan ok. Mistä sitten seuraa, että hyvin, oikein tai tehokkaasti pelaaminen ei kiinnosta pelkästään (tai varsinkaan) sen takia että ”joku” käskee tai jakaa voittoja, vaan pelin pitää olla mielekästä jonkun muun kuin palkinnon ja lopputuloksen vuoksi. Mua näyttää motivoivan oman pelaamiseni jatkuva seuraaminen ja säätäminen. Valitettavasti ei kuitenkaan niin kuin pitäisi, eli että hienosäätää osaamisensa huippuunsa, siis tulee jossakin päteväksi asiantuntijaksi. Sen sijaan harrastan jonkinlaista monty python-kriteereillä tapahtuvaa asioiden hankaloittamista niin, että taidot loppuvat aina kesken. Puhdas suoritus ei jaksa kiinnostaa, enkä ymmärrä mistä ihmiset repivät motivaationsa olla hyviä.
Siinäpä päivän moraalinen mietelause kunnon kansalaisille.

edit: kiintoisaa. Merten käsittelee samantapaista asiaa eri näkökulmasta ja huomattavasti kauniimmin ja osuvammin. Niin aina.

Musiikkivideoita pukkaa

Loppua kohden sen kuin paranee. Syksyn viimeiset kuvauspäivät on kuvattu lähinnä musiikkivideo-osuuksia, joissa värit ovat syttyneet entisestään, kamera on katossa ja ties missä, ja puvustus on pamahtanut kiertoradalle. Kyllä oli puvustajat ja maskeeraajatkin kovilla tänään kaikkien muiden lisäksi. Mutta hyvältä näyttää, vaikka tuskin tuntui näyttelijöistä yhtä hyvältä niissä korseteissa ja meikeissä. Hurtin näköistä sakkia löytyi tupakkihuoneestakin kun sinne vihdoin pääsi ryntäämään päivän päätteeksi.

Käsikirjoittajana olen ollut lähinnä vain tyytyväinen kuvauksiin, ja siihen miten henkilöt ja kuvat on niihin rakennettu. Ihan parin pikku jutun kohdalla olen ollut ihmeissäni, että 'ai näinkö tää nyt sit meneekin', mutta enää en edes saa mieleeni mitkä kohdat ne oli. Nyt on vaan aika hyvä olo siitä, että vaikka kaikki kohtaukset on irrallisia palasia jotka voivat järjestyä n. ziljoonaan eri järjestykseen, niissä säilyy linja ja kerronta josta muodostuu tolkullinen ja kiinnostava kokonaisuus.

Taloustieteistä, päivää!

Yhteiskuntatieteilijä, media-teoreetikko Roger Silverstone esittää kodin moraalitalousteoriassaan, että kodit muodostavat julkista markkinataloutta täydentävän kotitalouksien verkoston. Moraalitaloudella Silverstone tarkoittaa sitä, että kotitalouden jäsenet kehittävät yhdessä ja vähitellen käsityksen siitä, mikä kullekin kotitaloudelle on tärkeää, paheksuttavaa, arvokasta, kaunista, turhaa ja rumaa. Muun muassa. Kotitalouksissa moraalitaloutta pyöritetään kotiuttamalla aineettomia ja aineellisia objekteja, esimerkiksi televisio-ohjelmia. Moraalitalouden sosiaalisia prosesseja voi seurata perehtymällä objektien elämäkertoihin. Kyse on merkitysten taloudesta, sanoo Silverstone.
Merkitysten talous? Economy of meanings.
Jos tämän ottaa tosissaan, niin taidanpa olla sitä mieltä, että ongelmaksi tulee tasa-arvoisuuden periaate, joka näyttää vaivaavan myös Silverstonea: mukana kulkevasta neuvottelun metaforasta huolimatta kotiutumismalli käsittelee kodin moraalitalouden merkityksenantoprosesseja kuin ne olisivat tasa-arvoisia, samanlaisia - yhtä vahvoja, yhtä pysyviä, yhtä arvokkaita. Eikähän se pidä paikkaansa. Jotkut merkitykset ovat parempia, vahvempia ja sanotaan vaikka ravitsevimpia kuin toiset. Myös jotkut ihmiset ovat parempia ylläpitämään omaa moraalitalouttaan kuin toiset. Ja ne, joilta tuottava merkitystalous luonnistuu, ovat juuri niitä, joiden varassa tämä saatanan luova talous pyörii. Tai siis, esimerkiksi minä kuulun vankasti tähän Richard Floridan määrittelemään luovan talouden huipulla olevaan ”superluovien” joukkoon: taidepainotteisen maisteritutkinnon suorittanut muotoilija, joka työkseen tutkii ja opettaa. Ja, perkele, juuri siksi, että olen hyvä prosessoimaan vahvoja merkityksiä sielläkin missä rahvas haukottelee, minä kuulun tähän paskasakkiin joka tekisi duunia vaikka siitä ei kukaan maksaisi edes sen vertaa kuin nyt.
Todellinen, ratkaisematon ongelma Silvestonen mallissa on ehkä juuri oletus merkitysten samanarvoisuudesta. Tai paremminkin, Silverstone ei anna kriteereitä merkitysten, hm, mittaamiselle. Taidanpa ratkaista ongelman iltapuhteikseni, niin voidaan vihdoin siirtyä mittaamasta asioita vain rahalla. Jos vaikka sitten ihan laajassa mitassa siirryttäisiin merkitysten talouteen. Mä joskus ehdotin, että kipsarissa saisi maksaa esityksillä: runonlausunnalla tai jollain. No tämä on just sitä. Nyt tää pitää vaan tuotteistaa…