Esimakua hätäisille

Tällainen tipahti posteihin:

Esinäyttely: Ilmaan maalattu ihminen Otaniemessä torstaina 13.10. klo 14-18

TKK:n Tietoliikenneohjelmistojen ja multimedian laboratorio esittää noin kolmekymmentä ilmaan maalattua kolmiulotteista kuvateosta.
Virtuaalinurkkauksessa katsoja voi liikkua kuvien seassa kuin ne olisivat kolmiulotteisia esineitä. Nurkkaus on rakennettu ilmapiirto-ohjelmistojen huokeaksi ja langattomaksi katselukäyttöliittymäksi.
TaiK:n Medialaboratorion jatko-opiskelija Wille Mäkelä toimii TML:n tutkijana ja on voinut maalata kehittyvän välineen eri asteilla jo kolmena vuonna. Mitä mahdollisuuksia tämä tarjoaa 3D-grafiikkaohjelmille? - Entä mitä se merkitsee perinteisten kuvataiteiden kannalta? Vierailijoiden kokeiluja nähdään kymmeneltä tunnetulta kuvataiteen ammattilaiselta.
Tervetuloa TKK:n Tuas-talon Odeioniin (Otaniementie 17, 2.krs) tänään torstaina, 13.10. klo 14 - 18!

Julkisesti näyttely on esillä Kiasman Mediateekissa 4.-27.11.2005.

Raatokaktus

Ukki oli varsinainen viherpeukalo; pelakuunsa kukkivat suurin piirtein keskellä talveakin ja osa muista kasveista on periytynyt jälkipolvillekin. Ensimmäisen kerran minut huijattiin haistamaan tuota raatokaktuksenkukkaa kun olin pieni lapsi. Kukka on nimensä veroinen eli tuoksuu kuvottavalle raadolle. Myöhempinä kesinä en saattanut uskoa, että joku voisi haista niin hirveälle joten idiootti haistoin sitä uudestaan. Nyt olen oppinut enkä enää haista. Tarina kertoo, että myös erään vävykokelaan oli ukki juksannut nuuhkaisemaan kukkaa, ja nuorukainen oli saanut siitä aivan saatanalliset raivarit. Tervetuloa sukuun vaan.

Virtuaalimatkailua

Taas mainittiin mediassakin, että ihmiset paiskovat hommia kirkkaasti enemmän kun työaikalaki sallii. Meidän instituutiossa ylenpalttinen työteko on estetty tehokkaasti sillä, että ainakaan pariin kuukauteen mikään tietoverkkopalvelu ei ole toiminut viikonloppuisin. Ilmeisesti siellä pitää jonkun pojan olla tunkemassa klemmareita serverin reset-nappulaan, että se pysyisi edes hetkisen pystyssä. Tietoliikennetekniikkaa edellyttävää toimintaa siis voin harjoittaa toimessani vain maanantaista perjantaihin yhdeksästä viiteen, ja silloinkin nikotellen.

Surffausta sentään voi harjoittaa omalla netillään ja ilman duunin sähköpostiakin. Ajauduin ja sitten unohdin itseni pitkäksi toviksi UNESCO:n maailmanperintöluetteloa tutkimaan. Niistä listatuista kohteista olen hyvin nopealla laskennalla nähnyt ehkä noin 15. Se on aika vähän. Ja maailmalla olisi aika hienoja juttuja tarjolla. Lebanon here I come!

Voiko muuten päätellä mitään yksityisestä maasta tai sen kulttuurista, jos sillä on paljon näitä UNESCON suojelukohteita? "Kulttuurikohteissa" jyrää Eurooppalaiset Italia, Espanja, Ranska, Englanti, mutta myös Kiinassa ja Intiassa tuntuisi olevan paljon ihmeteltävää. Pohjois-Amerikasta mukaan on päässyt lähinnä vain luonnonnähtävyyksiä, mutta niillä varmaan kuitenkin toimii firman sähköpostit ja intrat paremmin kuin täällä.

Ois kivaa et ois kivaa

Seurailen sivusilmällä Pekka Himasen luentosarjaa ”Luovuuden filosofia ja luova talous” Taikissa. Viimeksi puheena oli ”rikastavan yhteisön” käsite tai ilmiö. Koko luentosarjan kantavana teemana on että nykyinen luovuuteen perustuva talous tuottaa epätasa-arvoa, eli rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy entisestään, ja että luovan yhteisön tulisi muuttua rikastavaksi yhteisöksi, joka ei rikastuisi muiden kustannuksella vaan levittäisi hyvinvointia ympäröivään yhteisöön globaalissa mitassa. Himasen case-esimerkki on LiveAid, eli joukko luovan työn tekijöitä kerää rahaa Afrikan nälänhädästä kärsiville.
Mikäs sen kivempaa. Humanitaarinen apu on aina tosi jees.
Ongelmana Himasen ajattelussa on kuitenkin se, ettei LiveAidin kaltaisella perinteisellä humanitaarisella avulla ole paljoakaan tekemistä luovuuden kanssa. Humanitaarinen apu, ja tarkemmin, kehitysavun raijaaminen Afrikkaan on niin konventionaalinen idea, että vanhanaikaisempaa on vaikea kuvitella.
Jos globaalin talouden tuottaman epätasa-arvon ongelmaa lähestyy luovasti, asetelma on käännettävä päälaelleen. Esimerkiksi: olen kyllästynyt olemaan vahva länsimainen eliittiporsas ja todellinen innovaatio olisi idea (teksti, kuva, vehje, konstruktio) jonka avulla länsimaissa todellistuisi, että me olemme heikoilla, pikaisen avun tarpeessa. Muistaakseni Tuomas Nevanlinna (aaltoja! aaltoja!) joskus kirjoittikin siitä, miten kapitalismi tuottaa niukkuutta ja miten tyly, sääliin perustuva avustaminen estää näkemästä Afrikkalaisen identiteetin ja todellisuuden runsautta, esimerkiksi tarinoissa ja ajankäytössä. Jos ajatellaan, että innovaatio määritellään sosiaalisen järjestyksen muutoksen kautta (sic), voisi kuvitella, että heikkoutensa tuntevien länsimaisten ihmisten ja vahvojen afrikkalaisten kohtaaminen ja vuorovaikutus muuttaisi nykyistä meninkiä radikaalistikin. Voitaisiin kyläillä ja viettää aikaa keskenämme, esimerkiksi.
Mua nyppii erilaisissa luovan talouden skenaarioissa, tulevaisuusvisioissa ja muissa rakennelmissa, että niihin ei näköjään koskaan mallinneta sisään luovaa toimijaa. Siis sitä, joka työkseen kääntää asioita päälaelleen. Skenaarioissa vahvat jatkavat vahvoina, työntekijät viilaa CV:tään ja kiihdyttävät bisnes-miittarista palaveriin. Aivan sairaan luovaa. Siis motivoi ihan kympillä. Niin, siis mihin sosiaaliseen muutokseen uusi kännykkä, uusi pelikonsoli, uusi ruoka-apu muka pakottaa? Toki, voidaan pelata ja puhua liikkuessa, mutta jutut on pitkälti samat.
Ensimmäisellä luennolla Himanen korosti sitä, miten uudet ideat aina kohtaavat vastustusta ja että pitäisi meidän pienten taikkilaisten vaan jaksaa pinnistellä. Mut mä en jaksa, mua masentaa. Mutta kuulemma Himanen itse suhtautuu nuivasti poikkipuolisiin näkemyksiin. Jos, niin aika koomista. Ehkä tämä tästä.

Luento painovoimattomaan tilaan muotoilusta!

Sori, tämä tulee viime tipassa, kun en tajunnut että on jo torstai-ilta.
Eli huomenna, perjantaina 7.10. klo 9-12 teollinen muotoilija Susmita Mohanty luennoi Taikissa teollisesta muotoilusta ja suunnittelusta painovoimattomaan tilaan, otsikolla Designing for Space Habitability (lisäinfoa).
Mohanty on ollut mukana NASA:n ja Boeing:n Habitat-projekteissa. Hänet palkittiin elokuussa Women in Aerospace International Achievement Award 2005 –palkinnolla.
Taideteollinen korkeakoulu, Hämeentie 135 C, suuri luentosali (822), 8. krs.

Samoin huomenna, perjantaina 7.10. klo 13-15 taiteilija Simon Faithfull esittelelee Kuvataideakatemiassa luentoperformanssissaan Ice Blink kuvamateriaalia Etelänavalle suuntautuneelta tieteelliseltä tutkimusmatkalta, jolla hän oli mukana taiteilijana. Videon ohella Faithfull yhdistää teoksissaan uusia teknologioita, kuten Palm Pilot -tietokonegrafiikkaa ja satelliittiyhteyksiä käsivarapiirrustukseen sekä digitaalisia kuvatekniikoita käsintehtyihin pikselimosaiikkeihin. Suomessa hänen teoksiaan nähdään nyt Helsinki Photography Festival 2005:n näyttelyssä ensimmäistä kertaa. Sanoo info-maili.
Luento ei siis ole Taikissa vaan Kuvataideakatemiassa, Kaikukatu 4, Auditorium.

Koko rahan edestä

Jaahas, olin tänään kampaajalla sillä hiukseni olivat venähtäneet varsin pitkiksi sitten kesäkuisen käyntini, niinpä pidinkin viimeviikot hattua päässä, mistä tuli Michael Jackson vitsiä ja muuta kasarikuittia. Minulla oli taas ihan aamuaika koska kampaajani on ihan kotini vieressä niin sinne on hyvä mennä ensiksi ja sitten vasta töihin. Siinä kampaamossa on kaksi vakkarikampaajaa jotka on molemmat hyviä työssään ja hauskojakin vielä, ja tarjoilevat kahviakin, mutta nyt kun menin sinne niin minut pistettiin yhdelle kiireapulaiselle, mikä vähän jännitti koska eihän niistä tuntemattomista kampaajista koskaan tiedä ja tämä vielä oli ujo ja hiljainen tyyppi mutta tajusin onneksi ettei se kerro mitään hänen hiustenleikkuutaidoistaan. Päätin pitäytyä vanhassa mallissani: kunnon epätasainen trimmaus ja väriksi tummat tyvet ja tummaa ja vaaleta raitaa muualle. jossain vaiheessa tajusin että tämä kampaaja on laittamassa niitä raitoja van päälaelle, eikä ollenkaan sivuille mutta ajattelin, että menköön nyt näin sitten täällä kertaa. Kampaamoissa on muuten surkeita lehtiä selattavaksi, minullakin oli vaihtoehtoina vain annaa, 7päivää ja seuroja. Valitsi annat, joita taisi olla peräti neljä numeroa siinä ja jokaisessa oli juttu Mikko Leppilammesta, paitsi yhdessä jossa oli juttu Peter Franzenista. Maisa ja Kaarina on muuten hyvä sarjakuva. Sivustakuuntelijana olen havainnut että moni asiakas uutterasti avautuu kampaajille oman elämänsä intiimeistäkin yksityiskohdista, mutta minä taas puhun kampaajalle kampaajan työstä koska minua oikeasti kiinnostaa eri ammattikuntien edustajien spesifi ammattitaito ja miten he sitä kartuttavat ja miten kukin yksilö ajattelee samankaltaisissa tilanteissa. Niin kuin nyt tämä minun pehkoni jota jokainen kampaaja on pyöritellyt ja pörrötellyt eritavalla ja yrittänyt mielessään kuvitella sen lopputuloksen joka siintää jossain ylikasvaneen pehkon uumenissa. Minun hiusteni leikkuussa meni noin pari tuntia, mikä on ihan tyypillistä, mutta samassa ajassa viereisessä penkissä ehti käydä kaksi miestä trimmauksessa ja yksi mummo joka halusi itsensä kammattavan teatterikuntoon vaikka ei se lavalle ollut menossa vaan katsomaan vaan. On tämä hiustenhoidattaminenkin miehille niin paljon helpompaa ja halvemmallakin he pääsevät. Ostin myös uutta hiusvahaa mukaan, saas nähdä onko se hyvää, ainakin sitä kovasti suositeltiin. Minulle tuntuu tuo hiusvaha sopivan; sen kun sitä käsiin ja sitten vähän pöyhöttää ja hyvä tulee mikä johtunee osittain siitä että hiukseni ovat hieman luonnonkiharat ja päässä on kolme pyörrettä niin karvat taittuilee mukavasti erisuuntiin. Kampaajilla on ihme hinku käyttää kampaa, itse en ole kammannut tukkaani sitten viime kevään. Ja föönistä tuntuvat tykkäävän myös oikein kovasti. Kiva tästä tämänpäiväisestä leikkauksesta tuli mutta se on ihan liian pöyhkeä ja kammattu föönin ja kamman jäljiltä. Odotankin kiihkeästi että pesukone lakkaa pyörimästä jotta voin mennä suihkuun ja pestä liiallisen laitetunoloisuuden pois.

Niksi-pirkka

Naapurissa pimputetaan toisinaan pianoa. Koska monilla on sama ongelma, kerron oman, yksilön psykodynaamisen kehityksen kannalta varmasti arvelluttavan ratkaisuni. Tämä minun naapurini vaikenee harjoituksistaan kun vastaan haasteeseen päästelemällä täysillä Bachin pianosonaattia numero 32, opus 111. Varmaan naapuri ihmettelee, miten Steinway mahtuu yksiöön mutta yhtäkaikki nautiskelee siitä onnesta, että käsialani on ihanasti sama kuin kuuluisalla Mikhail Pletnevillä. Vaan mitäpä sitä muuta kalustusta ihminen kaipaisikaan, hm?