Wednesday, September 17, 2008

Pelko ja rakkaus

Joku runoilija tai vastaava sanoi: "jos ei pelkää mitään, niin ei rakastakaan mitään".

Geeninpoistolla pelottomiksi tehdyt hiiriemot eivät välitä poikastensa turvallisuudesta [hs.fi]. Eli jos runoilijaa uskoo, he eivät rakasta poikasiaan.

Ehkäpä pelkogeeni onkin rakkausgeeni. Tulisikohan yleistymään ihmisten keskuudessa rakastumisen poistaminen jos se geeniteknologialla tulisi mahdolliseksi?

7 comments:

Anonymous said...

Hoo mikä kysymys.

Voisi kuvitella, että jos janoaa menestystä enemmän kuin mitään muuta, haluaa poistaa itsestään tämän inhimillisen heikkouden. Ehkä rakkaudettomuus on myös armeliasta. Ei sitten tule sydänsurujakaan.

Anonymous said...

eli
Mika Lumi said...

Kyllä kyllä siinä yhteys on... Kuinka mielenkiintoista! Ja kyllähän me sen itsessämme rakastaessamme tunnemme, sen pelon:

As an unperfect actor on the stage
Who with his fear is put besides his part,
Or some fierce thing replete with too much rage,
Whose strength's abundance weakens his own heart.
So I, for fear of trust, forget to say
The perfect ceremony of love's rite...

(Sonnet 23 by Shakespeare)

Anu Välitalo said...

Minusta koko juttu oli uutisoitu väärällä sanalla. En tiedä oliko se media vai tutkijat, jotka keksivät nimetä löydöksen pelkogeeniksi. Ei se ole pelkoa jos tajuaa että hiirihaukka todella vaanii aukeilla paikoilla tai että avuttomia poikasia ei voi retuuttaa miten vaan. Se on realismigeeni.

Ja rakkaus ja pelko ovat oman kokemukseni mukaan loppujen lopuksi melkein vastakkaiset asiat, vaikka kieltämättä usein esiintyvätkin rinnakkain (ja ovat draaman kannalta herkullinen yhdistelmä.) Parhaiten rakastaa silloin kun ei pelkää.

Anonymous said...

eli Mika Lumi said...

(tai iteasiassa Bertrand Russell:)

To fear love is to fear life, and those who fear life are already three parts dead.

Leena said...

Onpas täällä ajatustaeherättävää kommentointia.

Rakkaus ja pelko ovat todellakin draaman kannalta mainio aisapari, kuin myös monen viinihuuruisen avautumis- ja itseanalyysikeskustelun aihe (been there done that ;). Siksipä intouduinkin nojaamaan 'runouteen' enkä johonkin hmm. tieteellisempään jos se nyt rakkauden tai pelonkaan kohdalla koskaan olisikaan järkevämpää. Täsmällistä tuskin ainakaan.

Rakkaus aktiivisena tekona kysyy kyllä rohkeutta. Monta pelkuria olen kohdannut enkä itsekään kai aina ollut se Prinsessa Rohkea.

Anu Välitalo said...

Joo tämä osottautuikin kiinnostavaksi jutuksi. Juttelimme siitä pitkään vielä illalla miehen kanssa. Pakko myöntää että edellinen kommenttini oli osin vähän yksisilmäinen. Mies kertoi lapsena tappaneensa hiiren pelkästään juoksemalla sen perässä, se ei päässyt pakoon mihinkään koloon ja yhtäkkiä se vain makasi ketarat ojossa. Se kuoli pelkoon, tai tarkemmin ottaen sai sydänkohtauksen tms liian stressaavassa tilanteessa. Ja kertoipa vielä, että oli pienenä poikana ottanut linnunpojan käteensä ja, no, sekin kuoli kauhuun (mikä Midaan kosketus!). Ehkä sittenkin on olemassa pelkogeeni tms, en tiedä onko se juuri tämä löytynyt geeni, joka paitsi auttaa eläintä suojautumaan, suojaamaan, pakenemaan, puolustautumaan, myös liian tiukassa paikassa lamauttaa. Kuten käy ihmisellekin... ja kun tämä nykyelämä on aika stressaavaa ja erilaista kuin se johon olemme evoluution myötä kehittyneet, pelko aktivoituu mitä kummallisimmissa tilanteissa. Kun olemme totuttautuneet ajattelemaan päivät pääksytysten, voimme kerrata pelkomme aiheita jatkuvasti mielessämme. Menettämisen pelko on yksi suosituimpia. Emme kuitenkaan ole täällä pelkkien eläinvaistojemme varassa, ainakin minä olen kokenut että itsetuntemus (myös niiden eläinvaistojen tuntemus) auttaa ensin suhtautumaan omiin pelkoihin hellyydellä ja sitten vähitellen sulattaa niitä pois.

Hmmm. Rakkaudessa, eritoten rakastellessa pelko on jähmettävää. Ja onhan se pienelle mielelle lähes sietämättömän pelottavaa joutua äkkiä täysin virattomaksi, luopua itsestään niin täysin ja joutua sulautumaan johonkin paljon suurempaan... Mutta mahtavaa, silloin kun se tapahtuu.

Anonymous said...

eli
Mika Lumi said...

Eräs suhde rakkauteen ja pelkoon, haluun ja välttämättömään (?) epätoivoon sen seuralaisena (vrt. C. S. Lewisin tuskan ja rakkauden 'sisaruus': me emme pelkää/tunne tuskaa minkään muun, kuin sen mitä rakastamme, puolesta - ja tietty, loogisesti ja vastavuoroisesti, pelko kertoo meille että rakastamme Toista):

"(The lover speaks about the monsters)
I used to have demons in my room at night
Desire, despair, desire - so many monsters"

"The monsters are crazy
There are monsters outside"

"The language is leaving me in silence
No more "I love you's"
Changes are shifting outside the word"

(Annie Lennox, No More I Love You's)

Outside the Word, hey... ;-)