Ideaali vappurakas

Ei ole tänäkään vuonna ilmaantunut wappuheilaa. Ehkäpä vaatimuslistani on liian tiukka:

Must:
Iloinen ja viehättävä nainen tai mies
Suukkosuu

Propsit:
Samppanjaa
Aivot

Asu:
Hassu t-paita tai catsuit

Nou-nou:
Haalarit
sikakänni

Lisäpisteitä:
Piknikeväät
laulutaito

Päivämääräilyä

Mulla on merkillinen suhde päivämääriin. Usein, kun katselen tai ajattelen kuluvaa päivämäärää, se herättää mussa hykerryttävän tunteen. Tammikuiset päivämäärät ovat tyylikkäitä, helmikuiset iloisia, heinäkuiset muistuttavat lapsuuden kesien loputtomuudesta, loka- ja marraskuiset päivämäärät ovat haikeita mutta turvallisia. Vuosiluku siinä perässä tuntuu yleensä hienolta, edistykselliseltä. Ylpeä, onnellinen tietoisuus siitä, että aika kuluu. Syklisenä, mutta eteenpäin vierivänä.

Ajattelen päivämääriä usein, mutta nyt asia tuli mieleen, koska huomasin jotain outoa. Juuri nyt, kun kevät on räjähtämäisillään, kesä ryöppyämässä päälle, päivämäärä näyttää jotenkin - kuristavalta. 28.huhtikuuta. Ihan kuin aika olisi ihan pian loppumassa. Osittain se liittyy lopukuuhun, kuukauden päivien ehtymiseen. Se liittyy pieneen, merkitsevään huoleen kesästä - löydänkö duunia kun tän hetkinen homma loppuu toukokuun puolessavälissä?

Mutta eniten siinä on kai luontokappaleena olemisen haastetta. Talvella kaikki elollinen uinuu kiepissään, niin syvässä unessa ettei kaipaa minnekään. Silloin on helppo olla onnellinen päivämääristä. Mitään mahdollisuuksia ei ole hukattu, kaikki potentiaali on säilössä vielä hyvän tovin. Mutta nyt... vaaditaan jotain. Pitäisi jo tuntea itsensä ja täyttää ne hurjat ja nimettömät lupaukset. Jos ajattelen untani muutama päivä sitten, niin ihan pian mun pitäisi astella savannilla hiipivän leijonan eteen ja katsoa sitä silmiin. Mitä sitten tapahtuisi?

Kultamurut

Minäkin. Mahtavaa Kari, loistavaa Mindy, saitte tottavie ansionne mukaan, erinomaista Mitvit - et kylläkään mielestäni kirjoita huumoriblogia, vaikka se naurattaakin. Mainiota Kallioblogi. Juhlista kiitän ainakin Skitsoa, Hinkstoonaa, Mindya, Tiramisuja, Karihaakanaa, Siguraattoria, Raparperia - sekä Karri Kokkoa, vaikka hänen kanssaan en älynnyt jutella. Se jäi vähän harmittamaan, semminkin kuin seuraan miehen kaikkia blogeja. Samoin Kuukauden Kuvien Niklas Sjöblom - onnea! - jäi kehumatta, höh. Nyt kehun! Kehu!

Ensi vuotta varten lienee paikallaan pistää korvan taa mm. Finland for thoughtin esittämä kritiikki. Kyllä sen niin pitäisi olla, että ken on raadissa, ei ole kyseisenä vuonna ehdolla - musta raadissa olon pitäis jäävätä myös ryhmäblogit joissa raatilainen on mukana. Eipä tämä minua närästä, ansaittuja olivat kaikki palkinnot. Mutta otetaan jatkossa paremmat tavat, muuten tapahtuma voi vuosien mittaan ruveta maistumaan tunkkaiselta. Uh?

Uudet sanat, kaunistavat

Viides päivä vanhan ylösnousun odottelua sai riittää: My Typo_ on siirtynyt käyttämään bloggerin omaa kommenttipalvelua. Onhan se kauhea sääli ja valtava murheenkryyni sekä iso kyynel, että kaikki vanhat loistavat kommenteissa heitetyt läpät on nyt kadonneet, mutta sanoja ne vain, no? No. Minä rakastan sanoja. Toivottavasti meno jatkuu uudellakin palwelulla.

Bloggaajat räjäyttää

Kiitos Hinkstoonalle hienosta käsi-te taiteesta. Ja kiitos kaikille muille hauskasta seurasta. [Minä tässä kiittelen kun en päässyt lavalle asti kiittelemään. Mutta tirpat löysivät oikeat kotinsa.]

Toisaalta, toisaalta, eli kuvitelmaa kuolleista

Muistan jouluaaton hautausmaavierailun pari vuotta sitten kun yksi hautakivi, jonka eteen oli äskettäin tuotu kynttilä, kaatui ihan itsestään. Ympärillä olevat, omien sukulaistensa haudoilla vierailijat, olivat todella järkyttyneitä ja kauhuissaan. Voi voi sitä päivittelyä! Mummot pitelivät rinta-alaansa ja pari miestä oitis ryhtyi kampeamaan kiveä takaisin pystyyn saaden hyvät jäiset vesiroiskut päälleen. Huvittelin mielessäni ajatuksella, että k.o. vainajan haamu oli vittuuntunut kynttilän tuojaan ja kaatanut kivensä kostoksi.

Olen lukenut näitä viimeisiä uutisia sadoista kaadetuista hautakivistä vailla mitään tunteita. Mutta, en myöskään ymmärrä selittää tekoa muulla kuin että Keravalla ei ilmeisestikään ole kauheasti mitään järkevää tekemistä.

Verkkohesari kirjoitti lauantaina, että "seurakunta on varautunut kriisiapuun" eli joillekin hautakivien kaato lienee todella järkyttävä teko. Omaisia varten kai ne hautausmaat on olemassa sillä vainajia tuskin kauheasti enää liikuttaa mitä niiden nimikkokivelle tapahtuu . Hypoteesina, jos olisivatkin taivaassa niin niillä on varmaan mukavampaa puuhaa kuin kivien miettiminen, tahi helvetissä liian kiireistä. Taivaan paratiisissa olija ei tarvitse lohtua siitä, että eloonjäänyt käy haudalla ja helvettiin ei lohtu kuulu. Miksi sen kuolleen muisto pitää tiivistä johonkin kiillotettuun kivenmurikkaan?

Toisaalta, yksi tuttu on haudannut miehensä tuhkat valtamereen, ja mietti jälkeenpäin, että tuli vähän liian iso hautuumaa, koska missä tahansa kohtaa rantaviivaa tai merta onkaan niin, se on muuttunut hautausmaaksi. Olisi kuulemma kivempaa nauttia merestä merenä.

Kaverit kouluun

Allekirjoita vetoomus lasten koulunkäynnin puolesta.

"Tänä päivänä yli 100 miljoonalla lapsella maailmassa ei ole mahdollisuutta
käydä koulua. Kaverit kouluun on Suomen UNICEFin, Plan Suomi Säätiön ja Suomen World
Visionin yhteishanke maailman lasten koulunkäynnin puolesta."