Skannaaja

Niska jumissa. Silmät eivät tarkenna kauas. Mutta mieli korkealla! Olin hankkinut uusia, parempia piirustusvälineitä ja nyt työ sujui kuin tanssi, havaijinpeipot ja surusilmäiset pussieläimet siirtyivät arkille tuosta vain. Unohduin hommiin, taisin tehdä kymmentuntisen työpäivän. Kun katselin lopuksi päivän tuotantoa, ihmettelin - minäkö nämä olen tehnyt? Näyttää aivan biologiankirjan kuvitukselta.

Huomenna, tadaa, ostan skannerin. Hm, kuulostipa tylsältä. Ei tärkeitä esineitä voi noin vain ostaa. Sanotaanko, että minä ja skanneri saamme toisemme. Äh, se taas oli imelä ja konetta turhaan inhimillistävä ilmaus. Joku ehdotti jossain, että skanneria sanottaisiin skannaajaksi. Pidän sanasta. Se ei inhimillistä, mutta viittaa toimeliaisuuteen.

Veljeni aina sanoo autostaan: "ei se ole minun, minä vain käytän sitä". Tulevan esinetoverini nimi on CanoScan 5000F, ehkä esittelen sen kun olen tutustunut siihen paremmin.

Fanitusta

Vitsi mikä duuni...Käyn kesän aikana haastattelemassa ihmisiä, jotka ovat "eri alojen asiantuntijoita", mutta saan itse valita keitä pyydän haastateltaviksi. Kaikki pyytämäni ovat toistaiseksi suostuneet ja toivon ettei nytkään tule kieltoa. Mailasin nimittäin äsken yhdelle tutkijalle, jonka teksteihin huomaan palaavani aina vain uudelleen. Olisipa nastaa jos se suostuu. Pitäkää peukkuja!

Pehmeätä puhetta

Vietin juhannukseni Kaunissaaressa tuolla jossain Sipoon edustalla. Samassa satamassa, viereisessä veneessä vietti keskikesän juhlaa yksinäinen vanhempi mies. Jähmeän, pidättyvän oloinen herra, harmaat ohimot, ujo hymy. No, ei hän ihan yksinäinen ollut, hänellä oli mukanaan suloisin otus mitä olen kuunaan kohdanut. Palleroinen, höytyväinen pikku ammus, yhtä vipatusta ja läähätystä ja puhdasta innokkuutta. Harmaa herra kertoi, että se on kiinanpalatsikoiran pentu. Hän kuljetti sitä kainalossaan, se sätki autuas hymy lyttyisillä kasvoillaan. Välillä mies päästi olennon irti, jolloin se syöksyi tekemään valloituksia: kun se pölähti väkkäränä, tuulispäänä nuotiopaikalle, ihmiset puhkesivat kiljahduksiin, kysymyksiin ja syöksyivät paijaamaan sitä, mikäli siihen nyt oli mahdollista edes osua sen kaiken poukkoilun ja vöyhötyksen keskellä.
- MIKÄ TUO ON? oli yleisin kysymys, sillä otus ei tosiaan muistuttanut mitään tunnettua, ellei nyt jotain sarjakuvahahmoa. Yksi julman viileen näköinen kundi tuijotti sitä naama kumman näköisenä ja sitten häneltä livahti karhea toteamus:
- Tosi söpö.
Harmaa herra riensi palleron perässä, vastaili kysymyksiin hiljaa, kainosti hymyillen ja poistui saatuaan koiran kiinni. Mutta kas, aina koira pääsi uudestaan irti. Mainio jäänmurtaja. Semmoiselle voi olla käyttöä Suomen suvessa.

Osaamisesta

Ala-asteella mulla oli maikka joka osasi piirtää täydellisen näköisen ympyrän liitutaululle vapaalla kädellä. Me aina kuorossa vinguttiin piirrä ympyrä, piirrä ympyrä! Hauskaa, että joillain oli tuollainen tavaramerkki josta sen vieläkin muistaa. Se oli sen verran makee taito (silloin ei kai vielä sanottu coolia), ettei sillä maikalla edes ollut mitään karseeta lempinimeä. Tylsemmillä maikoillahan oli kamalia lempinimiä: meikkipossu, lamput tärisee (se oli niin lihava), kampela...

Minusta jonkin näennäisesti epärelevantin asian mestaroimisessa on jotain tosi hienoa, että osaa piirtää ympyrän tai jojottaa jojoa tai kävellä käsillään paremmin kuin muut. Se on vähän niin kuin puutarhan hoito. Zeniä. Viis siitä, ettei markkinatalous moisesta kohene tai tieto lisäänny tai kehitys kehity.

Naparetkellekkö sitä?

Pakkailen jo mökkikamoja: alusvaatteita, pari kirjaa, pari laturia (kuka kehittäisi universaalin laturin kännyköille, kameroille, tietokoneille ja muille vimpaimille???), lippis, lammasturkki, lumikengät… perkel, kun on taas kerran auvoisa kesäsää. Kyllä on kokot tarpeen, ettei ihmiset jäätyisi kuoliaaksi. Sinänsä on kuitenkin ihan kiva päästä käymään möksällä pitkästä aikaa. Onkohan venevaja vielä pystyssä?



Muistan yhden lapsuuden juhannuksen kun naapurimökin ukko oli tehnyt ilotulitusraketteja ihan itse. Niitä sitten ammuskeltiin kohti järven selkää, mutta vain yksi lensi sinne päin, kaikki muut raketit tekivät täyskäännöksen ja syöksyivät kieppuen päin rannalla seisovaa väkeä. Ihmiset ja koira juoksivat kirkuen karkuun tai syöksyivät turpeeseen, puput Pipana, Papana ja Pekka vauhkoontuivat häkissään. Ihme ettei yksikään raketti osunut kehenkään. Nurmikko kyllä syttyi palamaan mutta setä tanssi sen sammuksiin paljain jaloin.

Keinutettiin kerran Pipanaa ja Papanaa riippumatossa. Ne sai siitä ripulin.

Se oikea

Heidi ruokki minua eilen jumalaisella kasvis-tofu-vartaalla, tapahtumapaikkana Krunikan Kolme Kruunua. Taisinkin jo mainita, että varras oli jumalaista. Muhkea, kypsä jono lanttua, porkkanaa, punasipulia, tofua, kesäkurpitsaa, ja niitä sopi dipata paksuun punajuurikastikkeeseen. Ah, tietysti riisiä, täyttä tavaraa jossa on ruskeita kuoria mukana. Punapippuri narskahteli. Tiedättekö, kun joskus nälkäisenä tuntee nahoissaan, että keho janoaa jotain aivan tietynlaista eineiden koostumusta, se kyllä täyttyy muistakin sooseista mutta todellinen mielihyvä on mahdollinen vain jos löytää juuri sen tietyn. Eilen kävi niin, että annos vastasi täysin kehon sen hetkistä toivetta/tarvetta. Ahhh. Jälkiruuaksi hengenravintoa: yksi salmiakinmakuinen savuke, pitkästä aikaa nautittuna. Huippua. Kiitos, aamen.

Syvällisiä polittisia huomioita

(Kahdeksalta se herätys lomasta huolimatta oli. Talkkari sahaa pensasaitaa ja joku vahaa rappua antiikkisella melukoneella. Väsyttää.)

Nyt on tutkittu, että kansa suuressa viisaudessaan luottaa eniten ministereihin Vanhanen, Tuomioja ja Kalliomäki. Mitä painavampi salkku niin sitä luotettavampi? Mitä enemmän telkassa sitä luotettavampi? Mitä pitempi sitä luotettavampi? Vanhanenhan on melkein kaksimetrinen ja hujoppeja noi muutkin kai on. Ja jos on mies, niin on luotettavampi?

Olin kesäduunissa ETKY:n huippukokouksessa 1992, jossa tulvi presidenttejä ovista ja ikkunoista: Breshnev, Bush senior, Koivisto… ei niitä kaikkien nimiä enää voi muistaa, mutta siellä ne äijät purjehti turvamiehiensä ympäröiminä ja olivat tolkuttoman pitkiä suurin osa. Lyhyemmät presidentit ja pääjohtajat olivat enemmän vaaleiden suomalaisneitosten perään.