Muutto ei ole sujunut mitenkään harkitussa järjestyksessä - ketään ei oikein tunnu kiinnostavan kamojen kantaminen ja Tampereen partsille paistaa suulis huomattavasti houkuttelevammin kuin tyystin partsittomaan stadilaisyksiöön. Parvekkeelle onkin hankittu tupakkapöytä ja tuolit - niillä ruokapöydän tuoleilla nyt ole niin kauhea kiire. Tänään olisi tosin tarkoitus veivata kokkauskamat pääkaupungista joten kait niille muillekin tuoleille tulee hetkensä. Tai sitten istutaan lattialla. Maton ehkä jaksaisi käydä kenties ostamassa. Tai sitten teen ite: uusiolähiksellä on kangaspuut.
Ihan holtittomaksi en ole menny. Nakuttelin äsken muuttoilmoituksen ja irtisanoin ja solmin jotain sopimuksia. En ole koskaan ollut järin kotiseuturakas mutta kirpaisi aikalailla vaihtaa kotikunta. Mistä helvetistä tuommoisetkin tunteet osaavat tulla paikalle?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
Muistan sen kahdeksan kuukautta kun olin Espoolainen. Oli vaikeeta ja haikeus pisti erityisesti silloin kun kävi stadissa. Joku identitettihässäkkä se kai oli, henkinen reviiri ja kotiseuturakkaus ja 'comfort zone', mitäkaikkee.
Mulla ei millään tunnu menevän jakeluun että _ei_ olla Patolassa. Asuntokin on kuin laajennettu hypersupermega-patola-yksiö. Ällistyttävän samanhenkinen asunto ja ympäristö. Muu asukas sanoo samaa.
Aamu on mennyt ruokkoamalla keittiön pöydän ääressä ei suinkaan muuttolaatikoita vaan Kaj Ilmosen erinomaiselta vaikuttavaa katsausta kulutukseen ("Johan on markkinat") eli etätyöskentely ainakin lähti hyvin käyntiin.
Post a Comment