Uusi vuosi, uudet unet

Tykkään kovasti kuljetusliikkeiden pojista, kohdalleni sattuneet on kaikki olleet sellaisia mukavia ja reippaita Jamppoja. Ja eikö karma kuulu, että jos he lupaavat tulla klo 13:00-15:00 välisenä aikana, ne tulevat klo 14:58? Nämä kuitenkin olivat tunnin etuajassa, 12:00, olin hädin tuskin kammennut itseni ylös vanhasta sängystä kun ovikello pimahti.

Uusi vuosi alkaa siis hulppeasti uudella sängyllä ja onneksi veivät entisen pois ja toivoakseni mahdollisimman kauas. Sillä vanhalla natisijalla on ollut tosi surkea karma mitä tulee siinä viipyneiden yövieraiden lukumäärään. Hui jos jakaisi niiden lukumäärän sängyn ikävuosilla päästäisiin jo todella hämmentäviin imaginäärilukuihin. En uskalla ajatella asiaa tämän pitemmälle.

Uusi sänky on hieman edellistä leveämpi ja kirjahyllyäkin piti hieman siirtää sen tieltä. Massatasapainon siirtyminen onkin nyt aiheuttanut kotiini lievän feng shui nyrjähdyksen, mut ei mitään vakavaa, parikyt senttiä vaan. Eiköhän tähän totu.


Jälkikirjoitus:

*rinng ring*
Leena: Leena
Jamppa: Hei. Terve. Me tuotais sulle nyt se sohva.
L: Te just toitte mulle sängyn, se riittää kyllä.
J: Ai, mitä, helv-tais tulla väärin. No ei muuta kun hyvää juhann-uuttavuotta sulle.
Taustalta kuuluu hysteeristä naurua, toivottavasti kuljetusliikkeen reippaat Jampat ei vetäisseet ojaan.
*klik. tuut tuut*
L: Hyvää uutta vuotta teillekin.

Nuorekasta sano että

Minä joka olen mr mitvitin melko identtinen kaksonen (vaikka kärsinkin ihan eri rauhasten kitukasvusta) ja osapuilleen myös ikätoveri, sain naamani virneeseen ainakin pariksi tunniksi. Ostin tupakkia Assan kiskalla ja kysyivät papereita!

Mitäs me seitsentoistakesäiset.

Mitä meidän sukupuolvi voi iKiikkustuolissa kertoa jälkipolville, siis ex-parterin exän kanssa adoptoiman lapsen koeputkilapsille(TM)? Jotain hämärää Vanilla Icesta ja siitä kuinka pelit piti itse koodata Atarille.

Romanttinen komedia

Eilen tuli FST:ltä kiinnostava ohjemanpätkä jossa kaksi tukijaa analysoivat romanttista komediaa lajityyppianalyysin ja osin feministisen luennankin kautta (valitettavasti en muista ohjelman nimeä enkä enää sitä löytänyt). Uusin trendi romanttisissa komedioissa on se, että niissä esiintyy usein onnellinen homopari edustamassa hyvää parisuhdetta, ikään kuin malliksi pääparille jotka vasta ovat löytämässä toisensa hankaluuksien keskellä. Homopari siksi, että romanttiset komediat kuitenkin ajavat heteronormatiivista asiaa ja "parhaan parin" on oltava se mies-naissuhde, hehän jäisivät komediallisine kommervenkkeineen kakkoseksi jos heidän suhdettaan peilattaisiin jo onnellisen toisen heteroparin kautta.

(Heti tulee tietenkin mieleen poikkeus D.E.B.S. on kieli poskella tehty romanttinen toimintakomedia, jonka pääparina on naispari.)

Kaikesta normipönkityksestä huolimatta olen suuri romanttisten komedioiden ystävä. Kahtena elokuvana ylitse muiden nousee Kuuhullut (Norman Jewison 1987) ja Aamiainen Tiffanyllä (Blake Edwards 1961).


Sen minkä eilisen ohjelman tutkijat lajityyppianalyysissään unohtivat on, että lähes aina romanttisen komedian aivan loppumetreillä toinen päähenkilöistä pitää (palo)puheen, jossa hän on ymmärtänyt jotain syvällistä rakkauden olemuksesta ja/tai rakkauden kohteestaan ja/tai omasta rakkaudestaan. Äänen lausuttu totuus on se viimeinen käänne jonka jälkeen voi seurata onnellinen loppu.

Minä aina haukon henkeäni kun Paul Varjakilta (George Peppard) loppuu kärsivällisyys ja Holly Golightley (Audrey Hepburn) saa kuulla kunniansa siitä kuinka elää itse luomassaan häkissä, tai kun Ronny Cammareri (Nicholas Cage) vaahtoaa ihmisten ja rakkauden epätäydellisyydestä: We are here to ruin ourselves and to break our hearts and love the wrong people and die.

It's Miller Time!

Joko kasvojentunnistamisteknologiassa on vielä hieman kehittämisen varaa tai sitten minulla on ollut hieman vääristynyt käsitys omasta ulkonäöstäni. Seriously, paljoko rahaa näihin kehitysprojekteihin on jo sysätty? Jos poliisi nappaa turvakamerakuvan minusta kolttosissani ja menee pidättämään Arthur Millerin, niin tulee mieleen, että hillot olisi voinut sijoittaa parempaankin kohteeseen.[myheritage via FfT]

Kuvallahaussa on sentään opittu tunnistamaan horisontti maisemasta. Tällaisella kuvalla voi hakea museon tietokannasta maalauksia joissa on tietyssä suhteessa taivasta ja maata. Kyl meiän kelpaa.

Kyynisestä sävystäni huolimatta minusta on loistavaa että ihminen voi rakentaa raketin ja lentää kuuhun, ja lähettää robotteja kauemmaksikin, mutta ei kykene rakentamaan softaa joka osaa osaisi edes kohtuuhyvin tunnistaa kuvasta ihmiskasvoja tai muutakaan visuaalista materiaalia.

Joulupäivänä väsyttää

Pihamaalla on päätön lumienkeli.

Sain lahjaksi rikkaimurin. Sain myös mp3-soittimen. (Mitenkäs se tekijänoikeuslaki ja kopiosuojaukset nyt menikään? Huom, kysymys on retorinen, ei tarvitse enää kenenkään blogilistalaisen selittää.) Absurdein kokemus tässä joulussa oli kuitenkin se, että kävin moikkaamassa ystävääni ja kavereitaan paikallisessa kauhistuttavassa Karaoke-baarissa, ja myös se on absurdia että se taisi olla se hauskin osuus tässä jouluaatossa.

Seuraa vielä joulun kristillinen osuus:
Joulupöydässä muisteltiin kuinka meillä sisaruksilla oli lapsina tapana leikkiä Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Se oli vanhempien sängyn päällä tapahtuvaa vapaapainia jossa selätyksen lisäksi piti myös lyödä kuvitteellisella naulalla selätetyn kämmenselät patjaan kiinni. Jeesus pisti aina ihan saatanasti hanttiin.

Joulubloggaus

Niksipirkka – näin luot itsellesi jouluisen krapulalookin: laita vihreät jouluvalot koristeeksi peilin ympärille. Kas näin peiliin katsoessa iho näyttää lähinnä mädäntyneeltä villasukalta.

Joulun merkki on ollut minulle se, että ei edes keksi mitään järkevää blogattavaa – aivotkin tuntuvat kärsivän talvipäivän seisauksesta. No ehkäpä jääkaappiini hankkimat kalaherkut ja juustot sekä pari romaania saavat taas veren kiertämään otsalohkoissakin. Sitä odotellessa: hyvää joulua tasa-arvoisesti sekä kilteille että tuhmille lapsille.

Muikunmätiä, glögiä, graavia siikaa ja kalkkunoita

Toivemenu se siinä. Ei välttämättä tuossa järjestyksessä. Järjestys perustuu sanojen sävelkulkuun.
Taitaa olla vähän tongittu seikka se, että sanat ja niiden järjestykset valitaan useinkin musikaalisin perustein. Tämäkin kiehtova asia tuli ilmi, kun kaadoin läpisemioottisen ystäväni analyysiä vitsien myyttisistä perusteista. Herra ensin siis ehdotteli, että rasistiset vitsit naurattavat (vain) koska ne kantavat muassaan kulttuurisia myyttejä. Esimerkkinä olivat vitsit, joissa loppuhuipennus on "koska palkka maksetaan banaaneissa" ja "ai sä soitat kotiin".

Myyttien kuljetus ei ole kiinnostavaa. Ihan liikaa spekulaatiota. Mutta puheen sisältöjen välitön valikointi esteettisin perustein on kiva idea. Ihan konkreettisesti, vitsi ei pääty "koska palkka maksetaan kookospähkinöinä" eikä "ai, sä soitat Tampereelle", koska se ei kuulostaisi yhtä sujuvalta. Ehkä kyseessä on jonkinlainen vokaalien ja konsonanttien suhteissa välittyvä äänteiden huumorintaju. Äänteinen?
Jeps. Hyvää joulua.