Yhtäkkiä en voinut katella tota mun edellistä blogimerkintää ensimmäisenä, ja hämärästi se liittyy ääntenlaskuun... kai voisin vain laittaa koko ruudun mustaksi. Tai jotain.
Tapasin Ghanassa jenkkitytön, joka opiskeli accralaisessa Legonin yliopistossa kulttuuriantropologiaa tän lukukauden. Hän vannoi, ettei palaa kotimaahansa jos dabljuu voittaa.
Tuesday, November 02, 2004
Lumikki ja...
Yhtä fiksuja kuin minä 5/7
Paremman näköisiä kuin minä 1/7
Mukavia 4/7
Seurustelusuhteita 4/7
Isäni näköisiä 1/7
Kuuluisia 1/7
Tummia ja pitkiä 3/7
Punatukkaisia 1/7
Opiskellut polilla jossain vaiheessa 4/7
Yliopistolla 2/7
Taikissa 3/7
Minä jätin 2/7
Se jätti 3/7
Minua nuorempia 3/7
Olen nykyään yhteydessä 6/7
Tapasimme
töissä 2/7
baarissa 2/7
opiskelija mun pitämällä kurssilla 1/7
kaverin luona 1/7
sen synttäreillä 1/7
Paremman näköisiä kuin minä 1/7
Mukavia 4/7
Seurustelusuhteita 4/7
Isäni näköisiä 1/7
Kuuluisia 1/7
Tummia ja pitkiä 3/7
Punatukkaisia 1/7
Opiskellut polilla jossain vaiheessa 4/7
Yliopistolla 2/7
Taikissa 3/7
Minä jätin 2/7
Se jätti 3/7
Minua nuorempia 3/7
Olen nykyään yhteydessä 6/7
Tapasimme
töissä 2/7
baarissa 2/7
opiskelija mun pitämällä kurssilla 1/7
kaverin luona 1/7
sen synttäreillä 1/7
Kipunoita
Onpa nyt han-ka-laa. Sain yöllä sellaisen säryn että epäilin pääni räjähtävän - empiirinen kokemus siitä että migreeni todella johtuu aivoverisuonten laajenemisesta. Edes piikki ei parantanut sitä. Kuppi teetä siivitti viimeiset vihmonnat pois aamukuudelta.
Heh. Olin noin kymmenen minuutin ajan varma, että kuolen. Minua ei pelottanut, mutta se harmitti, että poismenoni sotkisi eräiden muiden elämää.
Olen tietysti lopen kyllästynyt tähän tautiin. Ghanassa tapahtui jonkinlainen käänne. Olimme matkalla pätsimäisessä pohjoisessa enkä saanut kivulta rauhaa, kun Lariam vielä pahensi tilannetta. Lääkkeet loppuivat kesken Larabangan kylässä. Olin jo aika epätoivoinen. Mika yritti piristää vakuuttelemalla, että ehkä huomenna ei enää satu. Itsekin tunsin koko ajan, että minun pitäisi jaksaa ajatella positiivisesti, koska se että odotan migreeniä, varmaan huonontaa ennustetta. Lopulta suutuin. Pidin sängyn pohjalta itseänikin ällistyttäneen puheen siitä, että meidän (mun) pitää nyt kerta kaikkiaan hyväksyä tämä tilanne, että olen sairas vaikka joka jumalan päivä, en suostu kärsimään enää yhtään syyllisyyttä siitä että "aiheutan" kipua itselleni, kun minulla ei kuitenkaan tässä todellisuudessa ole mitään kontrollia siihen. Sovimme että jos kipu jatkuu, minä matkustan takaisin Accraan lepäämään ja Mika jatkaa reissua. Seuraavana aamuna heräsin terveenä eikä sen reissun aikana enää tullut migreeniä. Myöhemmin se kyllä jatkui.
Olen pitkään tiedostanut, että lääkkeet eivät tätä asiaa ratkaise vaikka katkaisisivatkin kohtauksen. Jonkin on pakko muuttua. Ghanassa tapaamamme suomalainen kultaseppä kertoi käyneensä kehoterapiassa omiin vaivoihinsa. Hän arveli, että migreenin kemia ja sitä yllyttävät tavat olla ja liikkua ovat piintyneet syvälle kehon "muistiin" ja noita "muistoja" voi purkaa erilaisten harjoitusten avulla.
...
Tai jos Leena langettaisit mun ylle jonkun hellän manauksen?
Heh. Olin noin kymmenen minuutin ajan varma, että kuolen. Minua ei pelottanut, mutta se harmitti, että poismenoni sotkisi eräiden muiden elämää.
Olen tietysti lopen kyllästynyt tähän tautiin. Ghanassa tapahtui jonkinlainen käänne. Olimme matkalla pätsimäisessä pohjoisessa enkä saanut kivulta rauhaa, kun Lariam vielä pahensi tilannetta. Lääkkeet loppuivat kesken Larabangan kylässä. Olin jo aika epätoivoinen. Mika yritti piristää vakuuttelemalla, että ehkä huomenna ei enää satu. Itsekin tunsin koko ajan, että minun pitäisi jaksaa ajatella positiivisesti, koska se että odotan migreeniä, varmaan huonontaa ennustetta. Lopulta suutuin. Pidin sängyn pohjalta itseänikin ällistyttäneen puheen siitä, että meidän (mun) pitää nyt kerta kaikkiaan hyväksyä tämä tilanne, että olen sairas vaikka joka jumalan päivä, en suostu kärsimään enää yhtään syyllisyyttä siitä että "aiheutan" kipua itselleni, kun minulla ei kuitenkaan tässä todellisuudessa ole mitään kontrollia siihen. Sovimme että jos kipu jatkuu, minä matkustan takaisin Accraan lepäämään ja Mika jatkaa reissua. Seuraavana aamuna heräsin terveenä eikä sen reissun aikana enää tullut migreeniä. Myöhemmin se kyllä jatkui.
Olen pitkään tiedostanut, että lääkkeet eivät tätä asiaa ratkaise vaikka katkaisisivatkin kohtauksen. Jonkin on pakko muuttua. Ghanassa tapaamamme suomalainen kultaseppä kertoi käyneensä kehoterapiassa omiin vaivoihinsa. Hän arveli, että migreenin kemia ja sitä yllyttävät tavat olla ja liikkua ovat piintyneet syvälle kehon "muistiin" ja noita "muistoja" voi purkaa erilaisten harjoitusten avulla.
...
Tai jos Leena langettaisit mun ylle jonkun hellän manauksen?
Monday, November 01, 2004
Pitkä tilastomeemi
No johan on romantiikkaa ja suuria tunteita. Mutta minä en itke vaan teen tilastoa. Tira & EG (ja Poikamies) laittoivat esille omansa, alkuperäisenä ideana listata missä kelläkin on käynyt paras flaksi. Kiintoisa kysymys. Olen aika varma, että en ole tavannut baarissa ns. ketään, ikinä. Mielestäni olen harrastanut pitkiä, tummia kundeja, ja suomalaisia, ja suhteet ovat olleet pitkiä. Olen myös hyvissä väleissä entisteni kanssa.
Tavattu parkkipaikalla: 2/8
Baarissa: 6/8
Yli 185cm: 4/8
Tummia: 4/8
Syntyperäisiä suomalaisia: 5/8
Suhde kesti alle vuoden: 4/8
Hyvissä väleissä: 3/8
Yksityiskohdan omaisesti lisään, että ns. yhden illan jutut ovat lähteneet liikkeelle baarista, kaikki. Sitten Skitso-janne käyköön aasinsillasta. Nimittäin sanailevat Leenan kanssa kommenttipalstalla sokko-treffeistä ja aikaisemmin Jannella oli puheena minun mielestäni parhaiden leffojen kyvystä kertoa, kuinka ollakaan, minusta. Nyt nopeasti:
Chungking express (Wong Kar Wai, 1996) – Leffassa seurataan jätettyjen miesten selviytymistaktiikoita sekä rakastuneiden naisten ufoja tekemisiä. Yksi naisista on erityisen sinnikäs. Rupeaa lopulta lentoemännäksi, jotta Tony ‘fetissi’ Leungilla olisi kivaa.
Bram Stoker’s Dracula (Coppola, 1992) – Väärinkäsityksen vuoksi parisataa vuotta aikaisemmin vampyyriksi ruvennut mies kohtaa ainoan rakkautensa uudelleen.
Berliinin taivaan alla (Wim Wenders, 1987) – Elämäänsä kyllästyvä enkeli kuuntelee kavereidensa kanssa ihmisten ajatuksia ja tahtoo ihmiseksi. Samaan aikaa trapetsitaiteilijalta loppuu pätkätyöt.
Torch Song Trilogy (Paul Bogart, 1988) – Vanhenevan drag queenin elämään ilmaantuu nuori, kaunis ja sinnikäs mies. Vastustelun jälkeen romanssi toimii mainiosti: miehet muuttavat yhteen ja adoptoivat teinipojan perheeseen. Onnen ollessa parhaimmillaan kaunis mies pahoinpidellään kadulla kuoliaaksi. Lopun leffaa drag queen toipuu ihmisten ilmoille.
The Killer (John Woo, 1989) – Palkkamurhaaja aiheuttaa viimeisellä keikallaan laulajattaren sokeutumisen. Murhaaja haluaa hyvittää tekonsa, tutustuu laulajattareen ja päättää tehdä vielä yhden keikan saadakseen rahat silmäleikkaukseen. Keikka menee kuitenkin reisille ja tappaja sokeutuu. Ryömivät lopussa molemmat, mies ja nainen, toisiaan näkemättä, toistensa ohi, palava kirkko taustalla.
- - Leffojen yhteinen nimittäjä on tietysti, että kaikenlaisille tyypeille sitä onkin seuraa pukannut. Siitä en ole yhtään hämmästynyt että nämä kaikki ovat rakkauselokuvia, mutta olisin luullut, että joka ainoa kertoisi kaikennielevästä, oikeasta rakkaudesta, mutta Woo ja Wenders ei ihan sovi siihen. Vaan mitäpä siitä. Pääasia, että interflora osaa hommansa. Onneksi mun kämppis ei ole vieläkään täällä: pakko oli vähänkö tuulettaa. Nyt menen alakerran baariin synttäritupakille. Ansaitsisit Leena koko askin, täydellinen, ihana nainen.
Tavattu parkkipaikalla: 2/8
Baarissa: 6/8
Yli 185cm: 4/8
Tummia: 4/8
Syntyperäisiä suomalaisia: 5/8
Suhde kesti alle vuoden: 4/8
Hyvissä väleissä: 3/8
Yksityiskohdan omaisesti lisään, että ns. yhden illan jutut ovat lähteneet liikkeelle baarista, kaikki. Sitten Skitso-janne käyköön aasinsillasta. Nimittäin sanailevat Leenan kanssa kommenttipalstalla sokko-treffeistä ja aikaisemmin Jannella oli puheena minun mielestäni parhaiden leffojen kyvystä kertoa, kuinka ollakaan, minusta. Nyt nopeasti:
Chungking express (Wong Kar Wai, 1996) – Leffassa seurataan jätettyjen miesten selviytymistaktiikoita sekä rakastuneiden naisten ufoja tekemisiä. Yksi naisista on erityisen sinnikäs. Rupeaa lopulta lentoemännäksi, jotta Tony ‘fetissi’ Leungilla olisi kivaa.
Bram Stoker’s Dracula (Coppola, 1992) – Väärinkäsityksen vuoksi parisataa vuotta aikaisemmin vampyyriksi ruvennut mies kohtaa ainoan rakkautensa uudelleen.
Berliinin taivaan alla (Wim Wenders, 1987) – Elämäänsä kyllästyvä enkeli kuuntelee kavereidensa kanssa ihmisten ajatuksia ja tahtoo ihmiseksi. Samaan aikaa trapetsitaiteilijalta loppuu pätkätyöt.
Torch Song Trilogy (Paul Bogart, 1988) – Vanhenevan drag queenin elämään ilmaantuu nuori, kaunis ja sinnikäs mies. Vastustelun jälkeen romanssi toimii mainiosti: miehet muuttavat yhteen ja adoptoivat teinipojan perheeseen. Onnen ollessa parhaimmillaan kaunis mies pahoinpidellään kadulla kuoliaaksi. Lopun leffaa drag queen toipuu ihmisten ilmoille.
The Killer (John Woo, 1989) – Palkkamurhaaja aiheuttaa viimeisellä keikallaan laulajattaren sokeutumisen. Murhaaja haluaa hyvittää tekonsa, tutustuu laulajattareen ja päättää tehdä vielä yhden keikan saadakseen rahat silmäleikkaukseen. Keikka menee kuitenkin reisille ja tappaja sokeutuu. Ryömivät lopussa molemmat, mies ja nainen, toisiaan näkemättä, toistensa ohi, palava kirkko taustalla.
- - Leffojen yhteinen nimittäjä on tietysti, että kaikenlaisille tyypeille sitä onkin seuraa pukannut. Siitä en ole yhtään hämmästynyt että nämä kaikki ovat rakkauselokuvia, mutta olisin luullut, että joka ainoa kertoisi kaikennielevästä, oikeasta rakkaudesta, mutta Woo ja Wenders ei ihan sovi siihen. Vaan mitäpä siitä. Pääasia, että interflora osaa hommansa. Onneksi mun kämppis ei ole vieläkään täällä: pakko oli vähänkö tuulettaa. Nyt menen alakerran baariin synttäritupakille. Ansaitsisit Leena koko askin, täydellinen, ihana nainen.
Ällikällä täräytetty
Anu tuossa paria alemmassa itkee katumuksesta. Minä täällä itken onnensekaisesta häkellyksestä. Taannoinen kaukomailla asustava konffa-seikkailun kullanmuru lähetti syntymäpäiväni kunniaksi us-ko-mat-to-man kukkakimpun; yhdeksäntoista vaaleanpunaista ruusua ja muitakin kauniita kukkia siellä seassa. Ja suklaata. Haukoin siinä henkeäni tovin jos toisenkin. Onneksi olin istuma-asennossa kun avasin sen puketin, pelkkä tuoksu oli saanut rotevammankin huojumaan.
Kuulkaas pupsaleet, painakaa tämä visusti mieleenne: kyllä se vaan niin on, että naisen saa hurmattua pyörryksiin kukilla, ei se ole pelkkää romanssinovellilegendaa.
Nyt yritän jotenkin selvittää kisuille ettei kimppu ole niiden päivällinen.
Siihen suuntaan
Se ei ilmene masennuksena tai vitutuksena vaan, no, mä tarkastelen itseäni, työtäni ja olen... tyytymätön. Musta ulkona oli tänään kaunista, olen iloinen että mulla on duunia, odotan syli lämpimänä miestä kotiin ja niin edelleen. En vain voi tyytyä tähän... tähän... että mä en... tee.
Onpa se vaikea saada ulos. Että mä en pysty vieläkään tekemään luovaa työtä. Ah. Se on niin suhteellista. Teenhän.. mä. Jostain, ulkopuolelta katsoen, ainakin. Mutta. En omia töitä. Ideat joihin kosken, näivettyvät. Yhtenä iltana kehittelen tarinaa puolihurmoksessa, seuraavana päivänä se tarina on mennyt... lukkoon. Aloitan, sukellan, mutta joudun takaisin pinnalle... ne maailmat sulkee multa ovensa. Mä en uskalla.
Ei tämä mikään uusi ilmiö ole. Nyt se vain tuli pintaan, kun palasin Afrikasta ja tapasin ystäviäni, joilla on imukykyiset prokkikset täydessä vauhdissa. Mun pitäisi aloittaa taas oma elämäni täällä. Leenakin on keskellä käsikirjoitusprosessia. Sun innostus innostaa muakin, mutta huomaan ettei mulla oo vieläkään voimat palanneet. Vai rohkeus? Vai kyky tehdä valintoja? Oli pitkä aika, hedelmällinen kausi, mutta nykyään tää on tämmöstä. Pieniä juttuja kykenee. Päivä kerrallaan. Eikä tähän auta pelkkä tahdonponnistus, jos ei irtoa niin ei. En ole parhaimmillani. Kuinka monta vuotta tähän menee? Pelottavaa.
Olkapäällä istuu olento, joka nalkuttaa ettei pitäisi valittaa, harvapa täydellistä työtä tekee. Hyvinhän mulla on asiat. Harva on tyytyväinen. Mutta olento hyvä, mitä sinä niistä tiedät, muiden asioista, ja vaikka niin olisikin, se on niiden ongelma. En osaa kaivata mitään niin abstraktia kuin täydellistä työtä tai järjestelyä. Ikävöin sitä kokemusta, että mieli synnyttää asioita jotka yllättävät mut ja vievät mukanaan.
Tahtoisin, että niistä mielikuvituksen sisällöistä tulisi mun työmaa.
Onpa se vaikea saada ulos. Että mä en pysty vieläkään tekemään luovaa työtä. Ah. Se on niin suhteellista. Teenhän.. mä. Jostain, ulkopuolelta katsoen, ainakin. Mutta. En omia töitä. Ideat joihin kosken, näivettyvät. Yhtenä iltana kehittelen tarinaa puolihurmoksessa, seuraavana päivänä se tarina on mennyt... lukkoon. Aloitan, sukellan, mutta joudun takaisin pinnalle... ne maailmat sulkee multa ovensa. Mä en uskalla.
Ei tämä mikään uusi ilmiö ole. Nyt se vain tuli pintaan, kun palasin Afrikasta ja tapasin ystäviäni, joilla on imukykyiset prokkikset täydessä vauhdissa. Mun pitäisi aloittaa taas oma elämäni täällä. Leenakin on keskellä käsikirjoitusprosessia. Sun innostus innostaa muakin, mutta huomaan ettei mulla oo vieläkään voimat palanneet. Vai rohkeus? Vai kyky tehdä valintoja? Oli pitkä aika, hedelmällinen kausi, mutta nykyään tää on tämmöstä. Pieniä juttuja kykenee. Päivä kerrallaan. Eikä tähän auta pelkkä tahdonponnistus, jos ei irtoa niin ei. En ole parhaimmillani. Kuinka monta vuotta tähän menee? Pelottavaa.
Olkapäällä istuu olento, joka nalkuttaa ettei pitäisi valittaa, harvapa täydellistä työtä tekee. Hyvinhän mulla on asiat. Harva on tyytyväinen. Mutta olento hyvä, mitä sinä niistä tiedät, muiden asioista, ja vaikka niin olisikin, se on niiden ongelma. En osaa kaivata mitään niin abstraktia kuin täydellistä työtä tai järjestelyä. Ikävöin sitä kokemusta, että mieli synnyttää asioita jotka yllättävät mut ja vievät mukanaan.
Tahtoisin, että niistä mielikuvituksen sisällöistä tulisi mun työmaa.
Sääliä läikkyy
Mikähän nyt on. Rupesin äsken itkemään katumuksesta, kun muistin sen nuorenmiehen joka yritti myydä mulle maalauksiaan Ghanassa. Ensimmäisen kerran kohtasimme sisämaassa Kumasissa. Olimme menossa aamiaiselle ja kundi seurasi perässä, levitti kankaansa pöytämme viereen. Sameilla väreillä ekspressiivisesti maalattuja afrikkalaisnaisia ruukut pään päällä. En pitänyt maalauksista, eikä kukaan meistä halunnut muutenkaan antautua alituiseen kaupankäyntiin ennen aamun ensimmäistä kahvikupillista. Poika ei meinannut luovuttaa. Vasta kun rupesimme käyttäytymään kuin hän ei olisi paikalla, hän keräsi kimpsunsa ja liukeni vaimeana. Minulle jäi hutera olo, kai samaistuin kollegan pettymykseen. No, parin viikon kuluttua olimme Accrassa Legonin yliopistokampuksella. Tutun oloinen heppu ilmaantui jostain - "Remember me!? Kumasi!" - ja rupesi taas käärimään rullia auki, että nyt viimeistään pitäisi kaivaa kuvetta kun näin ihmeellinen johdatus on saattanut meidät taas yhteen. En edelleenkään pitänyt kuvista, vaikka ne olivatkin ihan taidokkaasti toteutettuja. Poika sanoi, että hänen isoisänsä on opettanut hänet maalaamaan. "Which one do you like?" Hitto, kun en pitänyt yhdestäkään. Kaveri oli matkustanut satoja kilometreja paremmille markkinoille. Yritteliästä kyllä. Tunsin hirveän paineen ostaa. Kuvatukset olivat vieläpä isoja. Päätyisivät kellariin. "Tell me your prize!" Mulle olisi pitänyt maksaa että olisin ottanut sellaisen seinälleni. No, kaveri aloitti uuden virren. "You have to buy, I'm broke, I don't know how to get back to Kumasi." Lähdimme kävelemään pois kampukselta, kundi vain jolkotti perässä. Mulla oli hirveä olo. Poika vain anoi ja anoi, lopulta kuulosti että sillä oli itku kurkussa, sitten se katosi.
Mua jäi harmittamaan järkyttävästi. Olisin voinut antaa kundille kymmenentuhatta cedia (vastaa euroa) ja kiittää esittelystä, mutta mulla meni puurot ja vellit sekaisin. Rupesin kuvittelemaan ITSENI tilanteeseen, että kaupittelisin kuviani mutta toinen sanoisi vain että ota tosta muutama euro että pärjäät päivän yli. Mikä nöyryytys. Mutta ei se poika varmaankaan olisi kokenut niin. Se saattoi olla oikeasti pinteessä (tai olla olematta), eikä ghanalaisille muutenkaan rahan pyytäminen, antaminen tai saaminen tunnu olevan samanlainen hyshysjuttu kuin useimmille suomalaisille. Kun valkoihoisina liikuskelimme ihmisten ilmoilla, saimme kuulla solkenaan erilaisia pyyntöjä ja vaatimuksia. Tulin siinä suhteessa varautuneeksi. Jos hellitti kukkaronnyörejä painostuksen alla, saattoi jälkikäteen tuntea tulleensa huijatuksi. Ja sitten taas - miksei jeesaisi kun kerran voi. Ja toisaalta, olisi parempi keskittää apunsa johonkin hyvään kohteeseen, jonkun koulumaksuihin tai firman starttaamiseen eikä jaella niille jotka pitävät kerjäämistä hyvänä ideana. Äh... ehkä mäkin pitäisin sitä hyvänä ideana jos nälkä kurnisi enkä tietäisi mitään huomisesta. Hitto, olenhan mäkin pinteessä pyytänyt vanhemmiltani. Summa summarum: Unohda koko juttu tai tee jotain jollekin asialle. Sääli on myrkkyä.
Mua jäi harmittamaan järkyttävästi. Olisin voinut antaa kundille kymmenentuhatta cedia (vastaa euroa) ja kiittää esittelystä, mutta mulla meni puurot ja vellit sekaisin. Rupesin kuvittelemaan ITSENI tilanteeseen, että kaupittelisin kuviani mutta toinen sanoisi vain että ota tosta muutama euro että pärjäät päivän yli. Mikä nöyryytys. Mutta ei se poika varmaankaan olisi kokenut niin. Se saattoi olla oikeasti pinteessä (tai olla olematta), eikä ghanalaisille muutenkaan rahan pyytäminen, antaminen tai saaminen tunnu olevan samanlainen hyshysjuttu kuin useimmille suomalaisille. Kun valkoihoisina liikuskelimme ihmisten ilmoilla, saimme kuulla solkenaan erilaisia pyyntöjä ja vaatimuksia. Tulin siinä suhteessa varautuneeksi. Jos hellitti kukkaronnyörejä painostuksen alla, saattoi jälkikäteen tuntea tulleensa huijatuksi. Ja sitten taas - miksei jeesaisi kun kerran voi. Ja toisaalta, olisi parempi keskittää apunsa johonkin hyvään kohteeseen, jonkun koulumaksuihin tai firman starttaamiseen eikä jaella niille jotka pitävät kerjäämistä hyvänä ideana. Äh... ehkä mäkin pitäisin sitä hyvänä ideana jos nälkä kurnisi enkä tietäisi mitään huomisesta. Hitto, olenhan mäkin pinteessä pyytänyt vanhemmiltani. Summa summarum: Unohda koko juttu tai tee jotain jollekin asialle. Sääli on myrkkyä.
Subscribe to:
Posts (Atom)
