Keittiöpsykologiaa osa n.

Tuo tuossa on mun avatar, se jota olen eniten viimeaikoina käyttänyt. Tein sen huvin vuoksi ja ajan tappamiseksi, aivan sattumalta, mutta siinä olo tuntui niin kotoisalta, että kuvatus jäi pysyvään käyttöön. Nää nimmikkoavatarit ei ole täysin sattumia, ne hyvin usein heijastelee jotain käyttäjästään. Siispä analyysiin: Mä olen vielä aika pihalla sekä tutkimukseni, että vireillä olevien taideproggisten kanssa, mutta jotain itää päässä koko ajan, vaikkei sitä vielä osaakkaan sanoiksi pukea. Toisaalta, kyse voi taas kerran olla vain tästä perhanan keväästä. Just täsmälleen tolta mä näytän kahviloissa kun katselen kauniita ihmisiä ja hormoonit tanssii twistiä.

Taidan olla vähän vanha.

Pentuna oli maailma nyrjähtää peräti paikoiltaan kun ymmärsin että minusta voi tulla levynkansien suunnittelija. (Elämme siis aikaa ennen CD-kansia. Millaista ihmistä voi niin pienellä printattu houkutella tekemään kuvaa?) Voi hyvin olla että silloin ensimmäistä kertaa hahmotin kolmikulmaa minä-toiminta-tulevaisuus. Joopa joo. Vaan tämä tuli mieleen kun kuuntelin vaihteeksi Pink Floydin Wish You Were Here-CD:tä. Kannessa palava mies kättelee mustatukkaista hollywood-mogulin näköistä heeboa, vuonna 1975.
Kuinkahan moni nyky-kersoista huomaa tai pitää edes mahdollisena että palava mies palaa kuvassa ihan oikeasti? (Terveisiä, btw.) Kannen on suunnitellut Hipgnosis, jota hyvästä syystä palvoin graafisen suunnittelun ihmeenä teinivuosina ja vähän myöhemminkin.

Ja herran jestas miten nämä ihmiset soittavat.
The band is just fantastic, that is really what I think. Oh by the way which one’s Pink?

Ääää, ei musta tullut kuvantekijää. Mutta kaverista tuli.

Suhteellinen hiljaisuus

Yhtäkkiä ei ole viikkoon mitään tehtävää, kun sen duunin kässäriä tarkistetaan eikä kuvia voi tehdä kun niiden aiheisiin tulee ehkä muutoksia. Palkkaakaan ei tietty tule tältä ajalta. Näin äkkiä en taida saada muuta duunia. Näin voi käydä freelancerille millä minuutilla hyvänsä. Totunkohan mä tällaiseen? Tai pikemminkin, pystyykö näin elämään? Maksamaan vuokraa? Syömään?

Pyykkikone jyllää. Rumpu hakkaa seinämään ja pitää hirveää ääntä.

Orientoitumisvaikeuksia. Yhtäkkiä ei ole mitään tekemistä, mutta toisaalta voisi tehdä hirveästi. Ehkä jo huomenna rupeen tekemään lisää näytetöitä hakeakseni järkevämmin palkattuja hommia. Jos sellasia on.

Tauon ratoksi olen hoidellut kasan erinäisiä roikkuneita hommia. Käynyt Suomen Pankissa vaihtamassa mummon markkoja euroiksi - heh, siis ihan oikeasti isoäidilleni kuuluvaa rahaa, joka on vaan odottanut mun laatikossa että vaihtaisin ja palauttaisin mummolle. Mummo on äveriäs eikä varmasti edes muista tuota tuohta, joten mä olen antanut asian vaivata itseäni jo kolme vuotta. No, olen piipahtanut sekä tavan että Ursan kirjastoissa. Käyny työkkärissä, Kelassa, ja mitä näitä paikkoja nyt on. Soittanut verottajalle, hakenut lopulta ne puhelinluettelot ja sitä rataa. Ehkä tällanen puhdistaa, luo tilaa jollekin uudelle.

Paskat. Yhtäkkiä en kestä katsoa näytetöitäni itsekään, joten töiden haku tuntuu lähes mahdottomalta. Miten ne ihmisparat selviävät shokista kun ne erehtyvät klikkaamaan sitä viattomalta näyttänyttä urlia? Yhdenlaisia grandiositeettiharhoja nämäkin.

Muistojen Bulevardi

Tuossa kun bussilla tulin Arabiaan bongasin ällötyksekseni mummon joka oli metsikön laidalla kyykkypissalla. Siis suoraan siinä kaikkien sihdattavana ilman pienintäkään yritystä kätkeytyä pusikkoon tarpeitansa hoitamaan. Näky laukaisi minussa pandoran lippaan ja teleporttasi minut syyskuulle 1990. Yksi perjantai sain soiton, että olen päässyt varasijalta tekuun opiskelemaan ja koulu alkaa maanantaina. Samointein sitten irtisanoin itseni pienipalkkaisesta vakuutusyhtiöduunistani ja menin illalla bilettämään. Siellä sitten sain kaveripoppoolta kuulla, että lukioystäväni on tehnyt kesällä itsarin. Muistan parkuneeni koko bussimatkan kotiin ja sen uutisen johdosta oksensin koko viikonlopun (ikään kuin siitä sillä tavalla pääsisi eroon). Maantaina alkoi koulu ja olin aika tiloissa. Lounastauolla palloilin yksinäni kadulla jossa vastaan käveli kassialma. Hän levitti jonkun ryttyisen paperin asfaltille ja teki siihen paskat. Siinä keskellä Bulevardia joku mummo paskantaa! Näin siis alkoi insinöörin urani ja kestihän sitä melkein koko 90-luvun.

Aah näitä ihania nuoruuden muistoja! Ja anteeksi, että julkaisin ne tässä kaikkien luettavaksi.

Niinpä.

Doctor Unheimlich has diagnosed me with Heidi's Syndrome
Cause:	early mornings
Symptoms:	extreme invisibility, glowing in the dark, hairy legs
Cure:	sleep
Enter your name, for your own diagnosis:

ei kai taas!

Doctor Unheimlich has diagnosed me with Leenaosis
Cause:	sexually transmitted
Symptoms:	neck lengthening, eyelid swelling, regurgitation, groin swelling
Cure:	take three sprigs of belladonna with meals
Enter your name, for your own diagnosis:

Tämän taudin minuun tartutti Misu, kiitti vaan.

Vappu-mies

Avohoitokausi on alkanut. Duunin ulko-ovella tuli juttelemaan uusi bimbola-tapaus. Uusi tarkoittaa, että en ole nähnyt äijää aikaisemmin. En tiedä mikä miestä viirasi, ehkä jonkinasteinen jälkeenjääneisyys. Äijä käytti studioaikansa kysymällä parikymmentä kertaa minkä ikäinen hän on plus kertoi että seukkaa jonkun lähitalon naisen kanssa. Kivat heille. Ties kuinka rentouttava keskustelu olisi voinut kehkeytyä ellei mies olisi pitänyt kättään povitaskussa ja minä tietysti koko ajan olen valmiina loikkaamaan sivuun jos vaikka vetäisee puukon tms. esiin. Arvioin, että kirves ei mahdu povariin, eikä läheltä olisi voinut huitaistakaan. No joo...asialla ei muuten ole mitään väliä, mutta kun minä seisoskelen ulko-ovella, niin minä olen töissä. Olisi ollut muutakin mietittävää kuin arvailla yhden ikää...Niin varmaan. Jollain on aina saatava silittää (sic) omat vainoharhat, tällä kertaa miehestä, joka näin jälkikäteen tarkasteltuna oli oiken mukava. Sellaisiakin siis on, häh häh.