hiirikuningas käsikrampeissaan

olen piirtänyt avatareja päivätolkulla niin, että nyt hiiri-käteen koskee ja selkään kumpuaa varmaan kyttyrä. mutta hauskaa on leikkiä flashillä pitkästä aikaa: padassa rimpuileva poju, lipevä persialaisten mattojen myyjä Yentob, yrmeä aavikkorosvo Mustard, hehkeä napatanssija gigi ja dorka kameli Camu ovat syntyneet maailmaan muiden olentojen muassa. (arvaako joku tulevan virtuaaliperformanssin teeman?)

Aloitan myös työntekomme kunniaksi "millä kaikella sitä parantaiskaan maailmaa" -sarjan. konkrettiset toiminpiteet ovat seuraavat:
Anu: pysy edelleenkin elossa, eli älä jatkossakaan pysähdy jututtamaan kadulla leipäveitsiä hipelöiviä tyyppejä.
Heidi: sunnittele vaikka iltapuhteena pari pussilakanaa ja verhokangasta. olen tympääntynyt nukkumaan vaaleanpunaisissa kukissa, enkä halaja niitä ikkunanpieliäkään rumistamaan. veikkaan että en olisi ainoa jonka maailmaa sillä parantaisit.
Leena: ööö... emmätiä... älä mokaa?

Ei se voi tästä kieltäytyä

Maalasin joululahjoiksi pieniä kuvia. Olen piirtänyt ja maalannut pienestä pitäen, ajoittain maanisestikin. Nyt olen taas, tauon jälkeen, ruvennut tekemään kuvia. Se on hirveää. Varsinkin aluksi inhosin joka piirtoa, sameita ideoitani, rikollisen kankeista lopputuloksista puhumattakaan. Joululahjakuvia tehdessä ja antaessa turvauduin seuraavaan mottoon: "Ei se voi tästä kieltäytyä!"

Ja niin siinä kävi. Yksikään niistä kuvista ei ole enää mun nurkkia rumentamassa, ja vaatimattomuus kaunistaa.

Vajaa bulimia

Jatkan "millä kaikella sitä hankaloittaakaan työntekoa"-sarjaa.
Konkreettisimmasta päästä huonoja ideoita on uskoa että ruokaa on saatava, muuten kuolee nälkään. Siis: uskoa koko ajan, uskoa täydesti. Mitään muuta ei sitten tapahdukaan kuin eläminen syömisestä toiseen, väliajat kiukkuisessa sokerihumalassa heiluen. Vajaaksi bulimia jää siinä,että en oksenna.
Oikeasta bulimiasta ei ole kyse. Ei ole, koska nyt kun olen uskonut silmiäni (olen läski ja syön rumasti), olen halukas muuttamaan tapojani. Bulimiaa (tai anoreksiaa) sairastava ei juuri omin avuin motivoidu muutoksesta.
Läski, joo-o, mutta kumpi otetaan, AA:sta melkein B:ksi käynyt kuppikoko vai köykäisempi kokonaisuus?

Paluu kaupunkiin II

Eilen illalla Kalliossa vastaani käveli tavallisen näköinen nuori nainen pitkässä takissa. Lähestyessään hän alkoi horjua minun puolelleni jalkakäytävää. Ajattelin hänen olevan humalassa ja liikuin lähemmäs talon seinää. Katulamppu oli palanut sillä kohden katua. Kun nainen oli vain jonkun metrin etäisyydellä minusta, tajusin että hänellä on kädessään jotain isoa ja terävää. En ollut uskoa silmiäni. Roolipeliveitsi, mielessäni välähti. Polttarinoita. Nainen tuijotti minua ja vaappui kohti esine kohollaan. Tämä ei ole totta. Väistin, hän seurasi. Huusin typertyneenä: Älä tule! Mikä sulla on siinä? En vieläkään nähnyt esinettä kunnolla. Nainen oli jo aivan edessäni, haroi ilmaa esineellään, takkimme kahisivat toisiaan vasten. Hoin: Älä tule. Pelko nousi hitaasti, agressio säästellen. Tapahtuuko tämä? Käskin jalkaani nousemaan, liikkeessä oli hitautta: kuuluuko näin tehdä? Potku osui naista vatsaan ja kenkäni upposi paksuun vaatekerrokseen. Nainen horjahti. Käännyin ja juoksin. Etäännyin vilkkaammasta kadusta, mutta en uskaltanut yrittää naisen ohitsekaan.

Nainen kompuroi ylös ja lähti perään. Hän näytti pysyvän vauhdissani. Nyt vasta tajusin että minun kuuluu pelätä toden teolla. Pakotin itseni huutamaan apua, vaikka se tuntui vieläkin jotenkin ylidramaattiselta. Juoksin jalat jäykkinä rukoillen etten liukastu. Kuvittelin metallin uppoavan minuun. Ei! Lisäsin vauhtia, tajusin että tämä on tilanne jossa kannattaa ylittää itsensä. Nainen alkoi jäädä jälkeen. Käännyin seuraavasta kadunkulmasta. Kehnot kengät sattuivat jalkapohjiin, pakkanen raastoi keuhkoja. Nainen ei tullut enää perässä. Hidastin. Nyt oli jo ihmisiä ympärillä. Kävelin suoraan raitiovaunuun. Soitin poikaystävälle sekavan puhelun. Vasta sen jälkeen tajusin ilmoittaa poliisille. Vatsa kramppasi vaunussa. Kuppilassa istuessani itkin kolme sekuntia. Kahdesta paukusta nousi riehakas hiprakka.

Myöhemmin minulle soitettiin partioautosta. Kuvaustani vastaava nainen oli saatu kiinni. Hän oli karannut potilas. Häneltä oli löydetty iso leipäveitsi.

Mikähän demoni tai vainooja minä olin hänelle?

Paluu kaupunkiin

Pyydystän keskuslämmitykseen kuoriutuneen
kiitäjän,
tahdon toisten tietävän
etten anna katsoa sitä

Maa, vaunut kääntävät kylkeä
kukaan ei tule ja yritä kurkkia
yli olan

Katson ulos ja näen akkunoita
sivistyksessä

Kiitäjä oikoo siipiään,
haavi raukeaa
kerättyään tarpeeksi rohkeutta

koti, pyhä koti

onhan se aika maukasta, että melkein aina kun tulee kotiinsa niin sitä ensimmäisenä kumartaa maahan asti heti kynnyksellä. siis postia noukkimaan. tuossa niitä taas nojuu kasapäin avaamattomia kirjeitä eteisen pöydällä. sen jonkun pizzerian hinnastot ja nuoren isännän perunnanjakeluaikataulut tekisi mieli potkia suoraan rappukäytävän puolelle selkärankaansa rasittamatta. ilmeisesti pienyrittäjät eivät piittaa 'ei mainoksia' kyltistä.

kumartelun jälkeen toisena riisun rannekelloni. kolmanneksi käynnistän tietokoneen. jos vaikka olisi tullut sähköpostia. sitä jaksan vielä lukea, ja tunnollisesti siivoan spämmit inboxista. samaa ei voi sanoa huushollistani.

avaruudessa

Tämän päivän avaruuskuva on hieno panoraama kuusta, Apollo 12-lennolta. Kaunista ja ihmeellistä.