Ahistaa. Kontrolli.

Julkiseen keskusteluun pullahtaa kiihtyvällä tahdilla mitä hirveimpiä lakialoitteita ja muita ehdotuksia joiden tarkoitus on lisätä viranomaisten valtaa, valvontaa ja kontrollia internetissä.

Minulla menee aina näiden edessä kylmä koura rinnasta läpi. Demokratia on vain yhtä demokraattista kuin sen tyypin arvomaailma joka kulloinkin valtaan sattunut pääsemän ja nyt on aika monta tunaria ruorissa. Viimeisimpänä helmenä Julkisen sanan neuvostosta ehdotellaan, että omalla nimellään pitäisi kansalaisen asiansa nettiin toimittaa.

Pseudonyymejä on käytetty kautta maailman sivu ja Suomessakin ihan Kekkosesta lähtien mutta pitääkö tässä kohta peukalonjälkensä printata tämänkin bloggauksen perään?


Lyömäaseena on yleensä jokin satunnainen kunnianloukkaus tai väärä mielipide, tai jos ei muuta niin lapsiporno. On toki löydettävä uusia keinoja asiattomuuksien vähentämiseksi mutta jossain lastentarhassa on viimeksi 70-luvulla uhkailtu että jos yksi ei tottele niin kaikki saavat kärsiä. Eiks vois isot miehet ja naiset jotain järkevämpää keksiä?

Jyrki JJ Kasvi kirjoittaa aiheesta varsin monipuolisesti.


Kai se oli ennen vanhaan "keisarinkin" helppo sanoa että kaikilla on oikeus esittää mielipiteensä, kun piti mennä kadunkulmaan huutelemaan ja sen sitten kuuli 15 satunnaista ohikulkijaa. Eli käytännössä harvojen mielipiteistä oli mitään uhkaa vallanpitäjille. Nythän se sanan- ja yksilönvapaus mitataan ihan eri tavalla kun on olemassa jokin paikka jossa se sana näkyy ja kuuluu.

Tähän on tultu

Uhkaavasti alkaa 40-vuotisten määrä lisääntyä ystäväpiirissäni. Tämänkertaiset juhlittiin remakkaasti nauraen ja jo nuoruusvuosina opitulla peräänantamattomalla riemuidiootti-tyylillä(TM): Visulahdesta ei löytynyt aamulla kuin pari tölkkiä.

Sex and the pity

**
Tässäpä niinkin omaperäinen bloggauksen aihe kuin Sex And The City –elokuva (ohj. Michael Patrick King. 2008).


Leffan teemaksi on valittu anteeksianto eli tuollainen oikein napakka kristillinen aihe. Ei siinä mitään, mutta miksi, tarinassa kuin tarinassa, ne on aina ne naispuoleiset henkilöt jotka sitä anteeksiantamisen ihanuutta pääsevät harjoittamaan? Miehet ne vaan kohkailee ja mokailee ja naisille tulee paha mieli ja sitten itkeskellään ja sitten annetaan anteeksi.

Tv-sarjan charmi perustui aikoinaan hyviin näyttelijäsuorituksiin ja huumoriin ja taitavaan rytmitykseen. Elokuvassa päänäyttelijöistä Kim Cattrall ja Kristin Davis suoriutuivat aika kivasti, sillä he eivät olleet täysin unohtaneet, että lajityyppi on komedia (tai oli ainakin siellä tv-sarjan puolella).


Eipä leffan heikko taso mikään yllätys minulle ollut. Halusin kuitenkin nähdä sen jostain epämääräisestä ammatillisesta näkökulmastakin + koko sarja on jättänyt jälkeensä kiinnostavia kulttuurillisia kaikuja. Muitakin kuin laajalti levinneen kenkäfetisismin.