Ympäristöäni ja itseäni havainnoimalla olen tullut tulokseen, että neljänkympin kriisin voisi tiivistää teemasanaan Vastuu. Ne jotka ovat nuorina perustaneet perheen, uskollisina puolisolleen kasvattaneet lapsiaan, haluavat siitä kaikesta vastuustaan eroon. Usein ne onnistuvat rakastumaan päätäpahkaa ensimmäiseen vastaantulijaan ja jättävät sen tunteen voimalla kaiken rakentamansa taakseen (joskus se voi olla oikea ja vapauttava ratkaisu mutta toisinaan pieni harkinta voisi estää tekemästä elämänsä virhettä). Ne nelikymppiset jotka ovat eläneet hurvitellen ja vain itselleen, alkavat kaivata lapsia tai edes koiraa, vakituista parisuhdetta, vakituista työtäkin jne. Ts. he alkavat haalia itselleen lisää vastuuta, menevät naimisiin jne.
Sama vastuunkantajien teema oli näkyvästi esillä kevään vaaliväittelyissä. Kuka on valmis ottaman vastuun raskaista päätöksistä pankkikriisissä ja kaikessa muussakin? Moni on varmasti umpikyllästynyt koko sanaan ainakin politiikassa. Erityisesti Katainen sitä vastuunkantamisen tarvetta hoki mutta, kaikki muutkin puheenjohtajat olivat samassa kuorossa. Uutta hallituskokoonpanoa sitten ensimmäisenä luonnehdittiin vastuunkantajien hallitukseksi. Ei ole sattumaa, että suuri osa puolueiden puheenjohtajista on nelikymppisiä. Omaa ikäkriisiään ne vaan taitavat prosessoida nykyisellä poliittisella toiminnallan.
